Sulkakynä ja kamera

  Kun itsekuri ja itämainen viisaus kohtaavat  Uudenvuodenaaton aamu valkeni, nyt on 20° pakkaspäivä, mutta minun sisälläni paloi nousevan auringon kirkas liekki. Olen päättänyt: tästä päivästä alkaen, että minä ja Taiso olisimme erottamattomat. Japanilainen aamujumppa, tuo sen kansakunnan selkäranka, siirtyisi nyt osaksi minun suomalaista sielunmaisemaa.  Kello löi seitsemän. Seisoin keskellä lattiaa villasukissa, valmiina kanavoimaan zen-mestarin tyyneyttä. Reipas pianomusiikki kajahti kaiuttimista. Ensimmäinen liike: syvä hengitys ja käsien nosto. Helppoa, ajattelin. Tunsin itseni notkeaksi kuin pajunoksa Kioton tuulessa. Sitten alkoi kulma. Kun musiikin tahti kiihtyi, tajusin, että japanilainen käsitys ”reippaudesta” on hieman eri planeetalta kuin minun aamuinen koordinaatiokyky. Yrittäessäni tehdä rytmikkäitä sivutaivutuksia, muistutin enemmänkin tuulessa huojuvaa, hieman rautakangen kaltaista mainosnukkea huoltoaseman pihalla. Kun olisi pitänyt kurottaa sirosti koh...

  eli kuinka löydän sisäisen samurain joka aamu Olemme suomalaisina tottuneet ajattelemaan, että itsekuri on jotain, mikä asuu syvällä peruskallion uumenissa, se vaatii hampaiden kiristystä ja vähintään kolmen tunnin hiihtolenkin räntäsateessa ennen kuin kukaan uskaltaa sanoa "sisu". Mutta sitten on Japani. Maa, jossa kuri ei olekaan hampaiden kiristystä, vaan lempeää, virtausta. Luin Juha Wikströmin ajatuksia tästä aiheesta. Hän muistutti, että meillä on taipumus tehdä asioista kauhean vaikeita. Jos haluamme kuntoon, ostamme tonnin kuntosali jumppakortin ja uuvutaan viikossa. Japanilainen taas nousee ylös, laittaa radion päälle ja tekee jotain sellaista, mikä saa suomalaisen jäykän selkärangan huutamaan armoa pelkästä ajatuksesta: Rajio Taiso . Musiikin tahtiin…  (ja ainakin jäykkyys vähenee) Kuvittele tilanne: kello on kaksi minuuttia yli seitsemän. Miljoonat japanilaiset, esikoululaisista satavuotiaaseen teräs vaariin, he keskeyttävät puuhansa, ja alkavat heiluttaa käsiää...

  Valokuvaus on paras harrastus v. 2026 Kun aloitin valokuvauksen, maailma tallentui mustavalkoiselle filmille ja valo oli jotain, mitä odotettiin taivaalta tai loihdittiin elävin kynttilöin ja kertakäyttöisillä salama lampuilla. Nyt, lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, huomaan olevani harrastuksen äärellä, joka ei ole ainoastaan säilynyt, vaan joka syntyy aina uudelleen. Vaikka vuosi 2026 häämöttää ja maailma digitalisoituu kiihtyvällä tahdilla, valokuvauksen ydin — kyky nähdä ja hallita valoa — pysyy muuttumattomana. Erityisesti pimeän vuodenajan keskellä, kun luonnonvalo vetäytyy, avautuu valokuvaajalle kaikkein luovin leikkikenttä. Pimeys on mahdollisuus, ei este Monelle pimeys tarkoittaa kameran laittamista hyllyyn. Minulle se tarkoittaa olohuoneen studio kauden toimia. Kun käytän useita salamavaloja irti kamerasta  ja muokkaan valoa softboxeilla, en enää vain tallenna todellisuutta. Minä rakennan sen. Tämä on valokuvauksen suurin oppitunti vuodelle 2026: Me emme o...

 

  –  tekoäly on ideamylly Meikäläisille, jotka olemme kokeneet Commodore 64:n latausajat ja nähneet Internetin syntyvän, tekoäly tuntuu usein joko maailmanlopun ennustajalta tai vaihtoehtoisesti vain erittäin monimutkaiselta tavalta tilata viikon elintarvikkeet. Mutta tuoreimpien markkina trendien mukaan – ja uskokaa tai älkää, joku on tästä kirjoittanut ihan artikkelin – olemme löytäneet tekoälyn todellisen hyötykäytön: se on täydellinen työkalu . Lukemassani artikkelissa puhuttiin siitä, kuinka ChatGPT:llä voi “leipoa” tuotteita, jotka oikeasti käyvät kaupaksi ilman, että tekijän tarvitsee edes nostaa verenpainetta. Ja tässä on se pihvi meille ikääntyneille nörteille: tekoälyä ei pidä ottaa vakavasti, mutta sitä kannattaa käyttää päivittäin, ihan vain siksi, ettei tarvitse enää itse muistaa kaikkea. Muistatko ajan, jolloin ohjelmointi oli kovaa vääntöä C-kielellä ja muistinhallinta oli taistelulaji? Nykyään tekoäly on kuin se nuori harjoittelija, joka tietää kaiken, mutta jo...

tölkki, lehdet ja valokuva Kaikkea sitä ihminen keksii kuvata, kun elämä potkii nilkoille tai aurinko laskee joulun aikaan liian aikaisin. Olen laittanut kameran jalustaan ja laskenut koko komeuden niin lähelle maanpintaa, että se ottaa kiinni märkään asvalttiin. Siinä minä kuvaan, suomalaisen miehen luonnollisessa asennossa: polvillani parkkipaikalla. Olen rakentanut asetelman. Se on draama pienoiskoossa. Muutama kuivunut vaahteranlehti –niitä syksyn kalpeita kuolinilmoituksia – syleilee hylättyä kaljatölkkiä. Se ei ole mikä tahansa tölkki. Se on alumiininen muistomerkki ohimenneelle janolle, tyhjä ja lyttyyn poljettu, aivan kuten omistajansakin ehkä. Säädän valotusta ja aukkoa kuin kirurgi luuppia. Valitsen polttovälin, viritän itselaukaisimen ja odotan. Räps. Otan muutamia kuvia, kokeilen eri sommitelmia, vaikka lopputulos on aina sama: romua ja roskaa kauniissa joulukuun valossa. Tässä vaiheessa joku sivullinen, kenties tuulipukuinen ja turhanpäiväisellä uteliaisuudella siun...

 ja kynän mahti Aamu alkaa nykyään samalla koreografialla kuin muillakin: silmät auki, käsi hapuilee puhelinta ja peukalo aloittaa mekaanisen jumppansa. Muutama klikkaus, pari tyylikästä pyyhkäisyä, ja kas – aamu haiku on lähetetty bittiavaruuteen kaikkien seuraajien ihmeteltäväksi. Tässä vaiheessa päivää minulla on yleensä vielä kirkas tarkoitus. Tai ainakin uskottelen niin. Tarkoitukseni on nimittäin ”tuoda ajatuksia esiin”. Se kuulostaa ylevältä, lähes poliitikolta, mutta useimmiten se tarkoittaa vain sitä, että heitän ilmaan kysymyksen, joka on yhtä mukava kuin kivi kengässä: ” Mitä aiot tehdä tänään ainoalla arvokkaalla elämälläsi?” Kysymys on tietysti aina akuutti, mutta joskus se tuntuu hieman kohtuuttomalta ennen kaurapuuroa ja ensimmäistä kahvikupillista. Sitä odottaisi, että vastaus vaatisi vähintään irtiottoa arjesta, uutta identiteettiä tai muuttoa Tiibetiin. Mutta ei. En minä tee suurta elämäntapamuutosta joka päivä, mutta vastaan vain kysymykseen. Salaisuuteni...

  numeroiden sarja On kummallista, miten paperilla oleva numeroiden virta ja pään sisällä oleva tunne eivät tunnu kohtaavan sitten millään. Henkilökortissa lukee 80, mutta kun katson aamulla peiliin, odotan näkeväni sieltä sen saman tyypin, joka vasta äsken suunnitteli tulevaisuuttaan. Ehkä valokuvissa on syytä käyttää hieman taktisempaa valaistusta – minusta se onnistuu helposti kolmella muotoilevalla salamavalolla. Vanhuus on nimittäin salakavala käsite. Se on jotain, joka tapahtuu aina muille: sille naapurin sedälle, joka kulkee hitaasti, tai sille tädille, joka puhuu vain säästä ja valittaa niveliään. Minä taas? Minähän olen vasta pääsemässä vauhtiin. Vaimoni sairauden vuoksi en voi jättää häntä yksin kotiin pitkäksi aikaa, minkä vuoksi luovuin kuntosalitreeneistä. Korvaan ne kotijumpalla, jonka aloitan aamukuudelta – se on omaa, häiriötöntä aikaani. Strateginen harhautus Olen huomannut, että 80 vuoden iässä on yksi valtava etu: kukaan ei odota minun olevan enää kapinallinen. I...

Vaikka kukaan ei voi tehdä päätöstä puolestani, pohdinnan perusteella joulutauko tuntuu nyt hyvältä . Tarkoituksen uudelleen löytäminen: Olen todennut, etten enää kirjoita tarkoituksella vaan haluan pientä muutosta . Tauko antaa tilaa pysähtyä ja miettiä, mitä haluan sanoa ja kenelle – ei vain kuinka usein julkaisen. Ulkopuolinen kasvu: Saatan olla "kasvanut ulos tästä". Tauko antaa mahdollisuuden arvioida, mitkä rutiinit palvelevat edelleen ja mitkä pitävät minua paikoillaan. Vauhti : Joka päivä vauhti tuntuu hyvältä, mutta voi viedä innostuksen. Joulutauko tarjoaa turvallisen pysähdyksen , jotta voin navigoida suuntani uudelleen ilman painetta. Sitten taas voin pitää päivittäinen julkaisutahti. Lopulta kyse ei ole siitä, että minä lopettaisin blogin, vaan siitä, että minun on nyt hetkeksi keskeytettävä, mutta jatkan 2026 .  

  Tehdään terveempi minä Katsoin itseäni peilistä. Ei nyt varsinaisesti sairaan näköinen, mutta ehkä hieman liian harmaasävyinen vanha mies . Viimeiset kuukaudet ovat kuluneet valokuvien  ja blogi kirjoitusten keskellä, ja olo on kuin kukkakaalilla, jonka joku on unohtanut jääkaapin perälle. Tarvitsen renessanssin. Tai ainakin jotain, joka muuttaa minut vähän pirteämmäksi näin Joulun edellä . Ja sitten se iski. Luin artikkelia –juuri sitä artikkelia, missä  sanotaan, että taide voi lisätä elinikää jopa kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Se on kymmenen vuotta lisää aikaa kirjoitella haikuja, mutta myös kymmenen vuotta lisää nauttia enemmän elämästä. Ja parasta tässä on, että minun ei tarvitse osata piirtää edes tikku-ukkoa. Neurotiede lupaa endorfiineja, ja artikkelissa Susan Magsamen sanoo, että olen fysiologisesti luotu tekoälytaiteelle, ja nyt minä olen siihen valmis. Ongelmana on vain se, että viimeksi kun yritin luoda taidetta, se oli (-50 luvulla) kansakoulun piiru...