Nopea Junat, lentokoneet ja autot vai... maailma on täynnä monenlaista nopeaa, mutta kun se kuva piti saada nopeasti? Valitsin nopeasti helpoimman mahdollisen keinon rajattomien mahdollisuuksien joukosta. MG 138 on ollut parhaina päivinään hyvin nopea!

Valokuvaajana en koe kuuluvani mihinkään tiettyyn kategoriaan tai genreen. Tykkään kuvata minimalistisesti sitä, mikä minua kulloinkin kiehtoo. Itse asiassa silloin, kun havaitsen jotain uutta ja vierasta, innostun ja haluan tutkia, miten sen voisi ehkä nähdä vähän eri tavalla. Jos se tarkoittaa täysin uuden lähestymistavan löytämistä – sellaista, joka poikkeaa siitä, miten yleensä kuvaan – olen sille täysin avoin. Taiteellinen kokeilevuus ei ole harrastajalle ollenkaan huono ajatus. Kun asiaa miettii tarkemmin, monet ammatti valokuvaajat ovat ajan myötä muuttaneet visuaalista kieltään. Annie Leibovitz aloitti dokumenttivalokuvaajana ja siirtyi myöhemmin ikonisten studiomuotokuvien pariin. Harrastaja saa olla vapaa kuin pääsky, joka lentää korkealla, tai kuin sorsa, joka välillä sukeltaa aaltojen alle. Kun on valmis päästämään irti vanhasta tarinasta ja kirjoittamaan sen uudelleen, alkaa kehittyä uusi ilmaisumuoto – ja uusi versio omasta itsestä. Loppujen lopuksi luonnonlaitkin vaativa...

– digitaalinen kaaos ei toimi Olen yrittänyt pitää aivojani yllä useammin kuin haluaisin edes myöntää – eli joka ikinen siunattu päivä. Olen ottanut tuntumaa useimpiin nykyaikaisiin sovelluksiin: Notioniin, Obsidianiin, Roamiin... Jokainen niistä alkoi samalla tavalla: valtavalla energiaryöpyllä, innokkaalla värikoodauksella ja virheettömällä järjestelmällä. Mutta yhtä nopeasti ne romahtivat omaan mahdottomuuteensa, kun en oppinut elämään niiden vaatiman logiikan mukaan. Sovellukset joutuivat nopeasti digitaalisten tietokantojen hautausmaalle, enkä ole avannut niitä kertaakaan sen koommin. Kirjoitan tätä Sulkakynä-blogiani kuin työkseni – mikä tekee tästä kaikesta entistä sitovampaa, mutta silti niin syvästi mukavaa. Ja juuri siksi tarvitsen toimivan tavan ajatella. Lopulta parhaiten on toiminut kaikkein konstailemattomin työkalu: aivan tavallinen paperinen muistikirja. Ei mikään monimutkainen sovellus, vaan yksinkertainen sinikantinen vihko. Sen rinnalla kulkee joskus sanelin, mutta y...

  Käsintehty Meillä vallitsee täydellinen työnjako: vaimo virkkaa ja minä kuuntelen! Huonokuuloisena käytän usein kuulokkeita, ja vaimoni pyöräytti niihin pyynnöstäni omat pehmeät suojukset. Ne ovat kätevät, edulliset ja todella mukavat korvilla.  Suojat säästävät kuulokkeita, mutta ennen kaikkea ne säästävät vaimon hermoja: ne nimittäin vaimentavat ympäristöön kuuluvaa ääntä, kun minun on pakko pitää volyymit kaakossa. Käsintehdyt suojukset takaavat siis kotirauhan ja tuovat hymyn molempien huulille. Ja se hymyhän on tunnetusti sitä parasta lääkettä kaikenikäisille!

  – eli miten sängynalussäilytyspussit saivat seurakseen potkuripullon Rusta – tuo meitä lähellä sijaitseva tavaratalo – mainostaa reippaasti sloganiaan: ”Niin paljon niin vähällä.” Ja pakko myöntää, kaikkien arjen havaintojen valossa se pitää täysin paikkansa. Parhaassa tapauksessa sieltä tehty ostosmatka saattaa jopa säästää ihmisen siltä tutulta pienten Kiina-pakettien tulvalta. Ajoin eilen Rustaan hyvinkin kirkasotsaisella ja kurinalaisella aikeella: hain lehdessä mainostettua kolmen kappaleen tarjouserää sängynalussäilytyspusseja (1,99 €/kpl, tutulla ”Ota 3, maksa 2” -kaavalla). Suoraviivainen ja selkeä tarpeeseen perustuva täsmäisku, ajattelin. Vaan kuinka kävikään. Heti sisääntulo-ovella minua oli vastassa suihkepullo, johon oli vartettu paristoilla toimiva pieni potkuri. Sitä kun painaa, se pörisee ja sumuttaa viilentävää vesihöyryä. Silkka lelu – mutta sanomattakin selvä, aivan ihana sellainen! Hupsis, koriin! Ehkä se löytää tiensä kukkien kuvaus varusteisiin? Sitten kulj...

  Elektroniikkaa, kuoppia ja painovoimaa Onko teistäkin joskus tuntunut siltä, että maailma ympärillä on muuttunut hieman liian levottomaksi ja puhuvaksi? Ennen vanhaan asiat hoituivat hiljaisuudessa. Jos jokin oli rikki, sen näki silmällä tai tunsi hajusta. Nykyään laitteet ovat ottaneet oikeudekseen huutaa ja vilkkua meille joka käänteessä kuin huonosti kasvatetut kakarat. Kun auto otti puheenvuoron Ota esimerkiksi nykyinen kulkupeli. Se on ulkoapäin hieno, virtaviivainen ja sen luvataan olevan täynnä sellaista "älyä", jota ei ennen vanhaan herrasmies edes tarvinnut. Mutta mitä tekee tämä pyörillä kulkeva supertietokone heti ensimetreillä? Se päätti sytyttää jouluvalot etuajassa ja alkaa vilkuttaa kojelaudassaan merkkivaloja kuin ahne peliautomaatti huoltoaseman nurkassa. Öljyvalo tuikki, jäähdytysnesteestä huomautettiin hienovaraisen dramaattisesti, ja jostain syystä laite tuntuu saavan minut huolestumaan siitä, onko sen pohjapelti ja varapyörä vakiovaruste vai eikö ole? O...

  Arvosta jokaista hetkeä Pihassa kilisevä tuulikello Pyrkimykseni on arvostaa hetkiä eikä juutua ympäröivään hälinään. Valokuvaajina minulla on ​​halu arvostaa ympäröivää maailmaa sellaisena, kun se on.Voin arvostaa jokaista hetkeä, vaikka ne olisivat joskus vaikeita?  Jotkut meistä luottavat havaintoihin, jotkut ystäviin ja perheeseen, jotkut kaipaavat yksinäisyyttä.

  ja taskussa pulppuava tietolähde Muistatko vielä ne ajat, jolloin kahvipöydässä saattoi syntyä tunnin kestävä, kiivas väittely siitä, minä vuonna jokin tietty kirja julkaistiin tai kuka näytteli tietyssä vanhassa elokuvassa? Äänet nousivat, kulmat menivät kurttuun ja jokainen oli täysin varma omasta muistikuvastaan. Nykyään sellainen perinteinen, rehti uhoaminen on käymässä sukupuuttoon. Syypää on tuo taskussa kulkeva pieni ruutu ja sen sisällä asustava tekoäly. Kun joku aloittaa lauseen sanoilla "Minä ainakin muistan, että...", toinen kaivaa jo puhelimensa esiin ja sekunnin murto-osassa asia on tarkistettu. Fakta on pöydässä, kiista loppu. Ei draamaa, ei pitkiä väittelyitä. Dale Carnegie kirjoitti aikoinaan viisaat sanat: "Paras keino voittaa väittely on välttää se." Carnegie oli selvästi aikaansa edellä – hän vain ei arvannut, että tulevaisuudessa väittelyt vältetään laittamalla tekoäly erotuomariksi jo ennen ensimmäistä erää. Dale Carnegien toinenkin klassine...

muutaman pillerin nielaisu? Jokainen päivä tuo tullessaan jotain uutta: uusia ajatuksia, uusia tapoja ja hiljalleen hiipiviä tottumuksia. Olen huomannut, että elämän laatu mittaillaan pitkälti siinä, kuinka avoimin mielin pystyy maailmaa katsomaan. Mitään ei pitäisi julistaa täysin ehdottomaksi – eihän edes teräsjousi taivu murtumatta, jos siinä ei ole joustavuutta. Kuitenkin arjen paradoksi on ilmeinen. Sanotaan, että terveenä pysyminen on loppujen lopuksi helppoa. Pitää vain säännöllisesti syödä sellaista, mistä ei erityisemmin pidä, käyttää juomia, joita ei ikinä tilaisi omasta tahdostaan, ja tehdä asioita, jotka mielellään siirtäisi ainakin huomiseen – tai mieluiten unohtaisi kokonaan. Sohvan vetovoima eli tutummin löhöäminen on nimittäin merkittävästi mukavampaa kuin reipas ulkoilu. Se on pehmeää, lämmintä ja syvästi ymmärtäväistä. Mutta valitettavasti se on myös suora ja leveä tie turmioon. Pieni mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ja pienten hyvien tapojen omaksuminen pitää mi...

  Palautusprosentti ja muita ihmeitä Minulla on tuttu, joka heittää ilmoille pieniä, viisaita lauseenpätkiä. Yhtenä päivänä hän tiivisti ihmismielen ikuisen toiveikkuuden haikun 17 tavuun: Maksatko euron ja  odotat saavasi kympin takaisin Lause jäi pyörimään mieleeni. Sehän ei ole mikään perinteinen kevätpurojen solinaa kuvaava runo, vaan ilmiselvä muki-haiku – tai paremminkin senryū , ihmisluonnon rehellinen peili. Se tarttuu juuri siihen kummalliseen logiikkaan, jolla minäkin tätä maailmaa mittaan. Olemme nimittäin kummallisen toiveikasta lajia. Me työnnämme parkkiautomaattiin euron ja ihmettelemme, miksei sillä saa koko iltapäivää. Me kylvämme keväiseen maahan yhden kurpitsan siemenen ja odotamme syksyllä kottikärryllistä satoa. Tai mikä tutuinta: laitamme arpajaisiin euron kolikon ja pahoitamme mielemme, kun päävoitto menikin naapurin taskuun. Sama lainalaisuus toimii muuallakin kuin rahassa. Sanot tutulle yhden ystävällisen sanan ja odotat hänen kehuvan sinua maasta tai...

 Linkki:  Kokoelma "Meillä ei varsinaisesti keräillä mitään, mutta tarkemmin katsottuna kotiin kertyy elämän varrella omia pieniä kokoelmia. Hyllyssä on kirpputorien halpalaareista matkaan tarttuneita vanhoja kirjoja ja kaapissa muutama vanha kamera muistuttamassa valokuvauksen historiasta. Ne eivät ole näyttelyesineitä, vaan elämän rippeitä ja tarinoita vuosikymmenten varrelta."  Pölyinen linssi, katse katsoo menneeseen. Vanha todistaja.     

Nykyään voi ostaa napin painalluksella osakkeita maapallon toiselta puolelta, tilata kiinalaisen robotin kotiovelle ja tunnistautua pankkiin vilauttamalla silmiään kameralle. Sitten on olemassa tarpeettoman puhelinliittymän irtisanominen. Tätä operaatiota varten astutaan aikakoneeseen, joka vie meidät suoraan keskiajalle – aikaan ennen digitaalisuutta, kun päätökset sinetöitiin mehiläisvahalla ja kuninkaan allekirjoituksella. Aion nimittäin tänään käydä operaattorin palvelupisteessä laittamassa vaimon tarpeettomaksi käyneen liittymän poikki. Ja koska eletään vuotta 2026, tätä kuituverkon ja 5G-tasavallan juhlallista toimenpidettä varten tarvitaan luonnollisesti… A4-arkki ja kuulakärkikynällä piirretty allekirjoitus. Tällaisessa tilanteessa valtakirja ei nimittäin ole mikä tahansa paperi, vaan pyhä reliikki. Kun astun valoisaan ostoskeskukseen tiskien väliin, en pitele kädessäni vain ruutupaperin kulmaa, vaan diplomatian ylintä asiakirjaa. Odotan, että palvelupisteen myyjä ottaa asiakir...

Sytytä esine Valaistus on valokuvauksessa kaikki kaikessa. Käytän sitten luonnonvaloa, salamavaloa, salamaa tai taskulamppua.  Ko hteeseen kohdistuva valo voi joko tehdä kuvasta täydellisen tai huonon. Maisema- ja luontokuvauksessa valon suunta ja väri riippuvat ympäristöstä. Studio-, tuote- ja muotokuvausta voidaan muokata valolla tavoitteen saavuttamiseksi.

 Aamun hiljaisuudessa kynä ja ajatus tapaavat toisensa paperilla. Eilisen illan Musta kaupunki -kirjan sivut elävät vielä mielessä: tarina rikostutkija Harry Boschista, jonka tarkka silmä tavoitti sen, mikä muilta jäi pimentoon. Se laittaa miettimään. Onko kirkas havaintokyky vain romaanien luomaa lumetta, vai voiko ihminen teroittaa aistejaan ja ajatustaan läpi koko elämän? Luen paljon, sillä uteliaisuus ei tunne vuosia. Luen oppiakseni, oivaltaakseni ja muistaakseni, miten monin tavoin maailmaa voi katsoa. Ikä ei ole raja vaan vertailupinta; se on mielenkiintoinen kerrostuma, johon jokainen uusi tieto ja havainto tarttuu syvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan ennen. Itsensä kanssa on levollista treenata. Kun ei tarvitse kiirehtiä tai todistella, saa uppoutua uuden tiedon hakuun ja tutkia maailman pienen pieniä asioita aivan omassa tahdissaan. (kaizen) Kaunokirjallisuus opettaa meille elämän sävyjä ja ihmismielen liikkeitä, mutta rinnalle tarvitaan myös tietokirjallisuutta. Tie...

Tuntuu kesältä Kesässä on oma, odotettu tunnelmansa – runsasta valoa, lämpöä ja kiireettömiä hetkiä. Nappaa kamera ja ikuista yksityiskohdat, jotka tekevät tästä vuodenajasta erityisen. Näin taltutat keskipäivän jyrkän auringon: Leiki valolla: Vaihda kuvakulmaa rohkeasti tai hakeudu varjoisiin paikkoihin. Alivalota hieman: Näin vältät kirkkaimpien kohtien puhkipalamisen kuvassa. Käytä polarisaatiosuodinta: Se syventää värikylläisyyttä ja poistaa häiritseviä heijastuksia.(missähän laukussa sekin on?) Aikaa on kaikkeen muuhun, mutta aikailuun aikaa ei ole

  – eli kuinka taisin löytää keinon Olin tuossa vähän aikaa sitten selailemassa internetin maailmaa, kun sieltä putkahti outo sana: kaizen. Jäin ihmettelemään tuntematonta termiä ja päätin etsiä sille vähän selitystä. Ilmeni, että kyseessä on japanilaisten autotehtaiden, kuten Toyotan, aikanaan lanseeraama filosofia. Sen ydin on "jatkuva parantaminen" – ei suurilla ja stressaavilla harppauksilla, vaan pienillä, yhden prosentin muutoksilla arjessa. Ensin ajattelin, että miten ihmeessä tällainen 81-vuotias eläkeläisukko voisi soveltaa globaalien suuryritysten tehdasoppeja. Mutta kun asiaa makustelin tarkemmin, tajusin, että sehän on laji, jota täällä on harjoitettu jo vuosia – sille ei vain ole ymmärretty antaa näin hienoa nimeä! Otetaanpa vaikka tämä omaishoitajan arki. Se, jos mikä, on kestävyyslaji, jossa jättimäiset loikat ja kaiken yhdellä kerralla kuntoon laittaminen ovat täysi mahdottomuus. Omaishoitajuus on puhtainta kaizenia: mietitään, miten aamutoimet menivät tänään ...

  ja varjojen leikkiä On kesäilta, ja haluaisin kirjoittaa vielä tälle päivälle lyhyen pakinan. Aihe on hieman hukassa, mutta kyllä se sieltä löytyy, kun annan sormien tanssia näppäimillä. Aina aiheen ei tarvitse olla ihmeellinen, kunhan kirjoitan. Kävin päivällä kirpputorilla, josta nappasin mukaani halvan kirjan. Se oli Valittujen Palojen kirjavalio, joka sisältää neljän teoksen lyhennelmät. Ensimmäisenä vuorossa on Michael Connellyn Musta kaupunki (2007). Olen kyllä kuunnellut Connellyn teoksia äänikirjoina, mutta fyysisesti en ole lukenut yhtään romaania vuosikausiin kannesta kanteen. Nyt otin tavoitteeksi lukea nämä 140 sivua. Kyllähän se on mielenkiintoista lukea pitkästä aikaa itsekin, mutta täytyy myöntää, että äänikirjaa ja taitavaa lukijaa ei mikään aito paperikirja saa minun kohdallani enää päihitettyä. Mitenköhän käy tämän valiokirjan muiden teosten? Jaksanko syventyä niihin? Se jää nähtäväksi. Ehkäpä kirja saa jäädä suosiolla yöpöydälle painopeiton viereen odottamaan...

Järjestetty kaaos kaaos Tänään on mustavalkoinen päivä!   Tämän päivän kehote on järjestetty kaaos, joka kuvaa minulle melko hyvin jokaista päivää, joten tämä on helppo. Valoa ja varjoja: halkeama seinässä Viime aikoina olen nauttinut varjojen, epätarkkojen kuvien, monitulkintaisten kuvioiden ja ympäristöni näennäisen virheellisten piirteiden valokuvaamisesta. Sanon itselleni: epätäydellisyydellä on oikeus olla olemassa. Halkeama tiessä tai mureneva seinä ei ole ongelma – se on tarina. Valokuvaaminen on minulle läsnä lähes joka päivä; se maadoittaa. Usein ottamillani kuvilla ei ole suurta merkitystä, ja juuri siksi niistä – aivan kuten arkisista rutiineista – voi ja pitää välillä pitää taukoa. Valokuvauksen tietoinen tauko on itsestä huolehtimisen hetki. Kun jätän kameran laukkuun, sanon samalla itselleni ja ympäristölleni: nyt on aika vain olla. Luovuus virtaa tavallaan; se löytää tiensä vastustuksen läpi, suunnistaa ohi häiriötekijöiden ja voittaa väsymyksen ja epäilyksen. Kut...

Kuntoutusta ja yhdessäoloa Pikku Kakkosen polulla Liikunta on elintärkeää meille kaikille ikääntyneille, mutta lonkkaleikkauksen läpikäyneelle ja muistisairautta sairastavalle läheiselle se on suorastaan välttämätöntä. Arki on usein tasapainoilua voimavarojen ja kuntoutuksen välillä. Yksi suurimmista yhteisistä tavoitteistamme onkin ollut etsiä erilaisia reittejä, jotka mahdollistavat turvallisen kävelyn rollaattoriin tukeutuen. Onneksi tällaisia helmiä löytyy, kun vain osaa ja jaksaa etsiä. Ladun majan hauska reitti Tänään otimme suunnaksi Ladun majan ja siellä kiertävän Pikku Kakkosen polun. Reitillä on pituutta 1,2 kilometriä, mikä on tässä toipumisen vaiheessa hänelle jopa melko pitkä matka. Reitin valinta osui kuitenkin nappiin: tie on mukavan tasainen ja mahdollistaa sujuvan liikkumisen apuvälineen kanssa. Kävely vaatii luonnollisesti jatkuvaa läsnäoloa. Vaikka rollaattori antaa perustan, en päästä häntä kulkemaan ilman tukea, vaan pidän koko matkan ajan kiinni vyötäisillä olevas...

  Liminaalinen valokuvaus kertoo? Valokuvauksessa etsin usein elämää, ratkaisevia hetkiä, etenkin kiinnostavia tarinoita. Mutta mitä tapahtuu, kun linssi käännetään tyhjyyteen? Kun kuvan pääosassa onkin tila, joka on alun perin tarkoitettu vain läpikulkua varten? Se on liminaalisen valokuvauksen, termi, jonka tänään löysin ja josta heti  kiinnostuin, vaikka se on minulle ensimmäinen havainto kyseisestä termistä valokuvauksen yhteydessä. Havaintokuva Sanan ”liminaalinen” perusmääritelmä hakuni mukaan on selkeä ja arkinen: se viittaa rajalla tai kynnyksellä sijaitsevaan paikkaan, jopa molemmilla puolilla rajaa. Yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on tila, joka yhdistää muita tiloja. Se voi olla pitkä käytävä, tyhjillään seisova porraskäytävä, autio odotustila tai yksinäinen polku. Kun tätä määritelmää aletaan soveltaa valokuvaus tyyliksi, siihen liittyy paljon syviä, selittämättömiä tunteita. Juuri  lukemassani artikkelissa liminaalisten tilojen trendiä ihaileva murrosikäin...

  nu rkassa Tänään on vuoden 2026 jalkapallon MM-kisojen finaali!   Tämä on iso päivä niille maille, jotka selvisivät kilpailuun, ja niille, jotka selvisivät lohkovaiheesta aina New Yorkin finaaliin asti.  Vuoden 2026 jalkapallon MM-kisojen loppuottelussa kohtaavat vahvat jalkapallo maat Espanja ja Argentiina! Ottelu pelataan tänään sunnuntaina 19. heinäkuuta 2026 Yhdysvalloissa, New Jerseyn MetLife Stadiumilla. Suomalaisille ottelu alkaa aikaan klo 22.00. En aio katsoa peliä enkä osaa veikata kumpi on vahvempi: Tietysti minua kiinnostaa kumpi voittaa ja sen näkee ja kuulee maanantaina.

  Pietaryrtin pienet auringot Pietaryrtti: Tanacetum vulgare On heinäkuun ilta, ja Palokan pihapiirissä vallitsee seesteinen rauha. Päivällä kamerani eteen sattui jotakin, mikä pysäytti kulkuni: pietaryrtti. Se seisoo siinä ylväänä, nuo pienet keltaiset nappikukat kuin sadat pienet auringot varren päässä. Niissä on jotakin veitikkamaista, ilkikurista loistoa, joka vaatii pysähtymistä ja kuvan tallentamista . Nikon  paljasti kukinnon yksityiskohdat, ja kotiin palattuani kaivoin esiin Toivo Rautavaaran kirjan. Kellastuneilla sivuilla on rajotanta viisautta, joka kantaa yli vuosikymmenten. Selaillessani Miten luonto parantaa -teosta, tunsin, kuinka historia herää eloon. Rautavaara muistuttaa meitä kasvien voimasta – siitä, miten entisajan ihmiset näkivät pietaryrtissä rohdoksen loishäätöön ja käyttivät sitä ehkä mausteenakin. Mutta samalla kirjan sivuilta huokuu se vanhan ajan tarkkuus ja varovaisuus. Pietaryrtti ei ole kasvi, jota poimitaan salaattiin tai teekuppiin. Sen voima ...