Ne ovat upeita kuvattavia, mutta miksi ihmeessä ne ovat niin hankalan aikaisin aamulla tai myöhään yöllä? Talvella aika olisi säädyllisempi, mutta silloin kiusana on talvisää: pakkaset, tuiskut ja tuiverrukset. Silti sitä voisi tehdä päätöksen herätä kuvaamaan edes kerran aamuyöstä ja kerran iltayöstä heinäkuussa. Se on hieno tavoite, jonka voi itselleen asettaa, mutta kuukauden päästä saattaa taas ihmetellä, miksen minä sittenkään viitsinyt. Nähtäväksi jää? Vuoden- aika Aamun kultainen tunti Illan kultainen tunti Huomioitavaa kuvaajalle Keskitalvi (Joulu–tammikuu) klo 10.00 – 11.00 klo 14.00 – 15.00 Aurinko on matalalla lähes koko päivän. Valo on pehmeää aina kun se pilkahtaa pilvien takaa. Kevät (Maalis–huhtikuu) klo 06.30 – 07.30 klo 19.30 – 20.30 Valon määrä lisääntyy vauhdilla. Erinomainen aika esimerkiksi Touruvuoren...

  Kuuntelen usein podcasteja, mutta äänikirja on parempi. Kahdeksan tuntia on hyvä pituus. Kaksikymmentä tuntia puuduttaa. Tarina ratkaisee, ei pituus. Valinta on vaikea. Tarjontaa on liikaa, kiinnostavaa vähän. Huonon kirjan jättäminen kesken harmittaa. Toisinaan kuuntelen sieltä täältä, maistan ensin. Jos maku on hyvä, kuuntelen kaiken alusta loppuun. Joskus palaan vanhaan. Tuttu kirja avautuu uudella tavalla. Nyt kuuntelen Vanhus ja meri -kirjaa. Olen lukenut sen kahdesti. Se kertoo kalastuksesta ja elämästä. Se on hyvä kirja. Hyvä kirja ei vanhene koskaan. Kaikki kirjat eivät ole hyviä. Paperi tuntuu sormissa. Sivulla sanat pysyvät paikoillaan, ja ne voi jättää odottamaan. Ääni taas liikkuu koko ajan. Jos ajatus harhailee, tarina jatkaa kulkuaan ilman kuulijaa. Äänikirjassa on aina kolmas mukana: lukija. Hänen äänensä värittää kaiken, eikä sille voi mitään. Kirjaa lukiessa huone on hiljainen. Silloin lauseet soivat vain omassa päässä, juuri sellaisina kuin ne itse haluaa kuull...

  Harmaa aamun valo osui pöytään. Viivat olivat selkeät. Pöydällä oli musta, kuuma kahvi. Ulkona oli hiljaista. Valo oli tasainen. Mies katsoi kuppia. Höyry nousi suoraan ylös. Hän otti kulauksen. Kahvi oli kitkerää ja kuumaa. Huomenna on heinäkuu! Kuusien takana oli naapurin piha. Siellä haukkui koira. Sitten se vaikeni. Mies laski kupin pöydälle. Se kolahti. Mitään muuta ei kuulunut. Oli aamu, ja kahvia oli vielä.

  Lainata Annettu aihe "Elän siinä yksinäisyydessä, joka oli tuskallista nuoruudessani, mutta ihanaa kypsyyden vuosina."  - Albert Einstein Valokuva ja tarina ker t o vat , miltä nämä Einsteinin sanat nyt minusta näyttävät. Vanhuus ja tyyni aamu Istun ikkunan ääressä. Aamun valo on harmaata ja hyvää, sellaista, joka tekee viivoista selkeitä. Pöydällä on kuuma, musta kahvikuppi. Kuusikymmenluvulla kaikki oli toisin. Olin nuori enkä tiennyt mitään, vaikka luuli tietävänsä kaiken. Silloin oli vilinää, puhetta ja pitkältä näyttävä huominen. Minulla oli Jawa. Jos joku olisi silloin sanonut, miten koneet vielä puhuvat ja miten hiljaiseksi kadut käyvät, olisin nauranut ja ajanut moottoripyörälläni kauas. Silloin yksinäisyys oli kuin luita myöten satuttava talven viima. Mutta se oli silloin. Nyt olen vanha mies. Vuodet ovat tulleet ja menneet kuin laituriin iskeytyvät aallot, jotka muuttavat kivenkin muotoa. Maailma kiirehtii yhä, mutta minä olen ankkurissa. Einstein oli oik...

Maa on kuiva. On alkukesän iltapäivä, ja aurinko laskee vasta myöhään. Me odotamme vielä iltaa. Hänen askeleensa on lyhyt. Se on liian lyhyt, ja paino siirtyy jalalta toiselle hitaasti. Tasapaino ei ole siellä, missä sen pitäisi olla. On sanottu, että on liikuttava. Se on pakko. Joka päivä on käveltävä. Rollaattorissa on neljä pyörää ja metallinen runko. Se odottaa eteisessä. Olalla roikkuu Nikon, vaikka, en taida ottaa yhtään kuvaa. Kamera on mukana varmuuden vuoksi, tallentamassa sitä, mikä muuten saattaisi unohtua. ”Mennään iltasella Rantaniemelä tallille”, minä sanon. ”Mennään vaan”, vaimo vastaa. Tie tallille on hiekkaa. Matkaa on neljänneskilometri sinne ja saman verran takaisin. Se ei ole pitkä matka miehelle, mutta meille se on matka, jonka meidän on käveltävä tänään. Iltasella me kävelemme rinnakkain. Minä pidän kiinni rollaattorin kahvasta ja vyötäröllä olevasta kävelyn tukivyöstä, en siksi, että tukisin, vaan siksi, että ne ovat siinä. Kun tiellä on irtokiviä, pyörä tärähtää...

kahvia Juhla Mokka maksoi kahdeksan euroa ja kolmekymmentäviisi senttiä. puolikiloinen paketti. Vieressä oli Coop X-tra. Yksi euro ja kaksikymmentäkahdeksan senttiä. Nostin X-tran kärryyn. Kassa sanoi summan, kortti piippasi. Kotona mittasin neljä mitallista. Moccamaster keitin korisi, vesi nousi putkessa. Höyry tuoksui samalta kuin vuonna 1976. "Mitä tämä on?" pöydän toiselta puolelta kysyttiin, kun kuppi oli täynnä. Otin hörpyn. Tummaa, kuumaa, hieman kitkerää. Juuri sellaista kuin pitääkin. "Kahvia", minä vastasin. Laskin kupin takaisin lautaselle. Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Katsoin ikkunasta ulos. Kotihoitaja peruutti autoaan tiukassa kulmassa, moottori hurahti kahdesti ennen kuin suoristui. Keittiön kello raksutti tasaisesti, kaksi lyöntiä sekunnissa. Pöydällä lojuva punainen paketti näytti mainokselta, joka oli eksynyt väärään taloon. Lusikkani kopsahti posliiniin. Se oli ainoa ääni koko huoneessa, mutta se riitti.  

  Paperipalat Mitä minä teen? Tänään on toistuva aiheemme, jossa esittelemme tekemisiämme. Oletko koskaan tehnyt askartelua tai taidetta paperinpalasista? -En ole tehnyt. eikä minulla ole paperinpaloja enkä tunne halua askarrella kuvaa paperista, mutta näytän tietokoneella tehdyn mosaiikin valokuvasta.

– eli miksi en juokse auringonlaskujen perässä Istun sunnuntai-iltapäivänä ulkona kahvikuppi kädessäni. Aurinko lämmittää juuri sopivasti, naapurustossa joku taluttaa koiraa, ja kauempaa kuuluu liikenteen humina. Mitään mullistavaa ei tapahdu. Ennen olisin pitänyt tällaista päivää täysin hukkaan heitettynä – pelkkänä tyhjänä sivuna viikon kalenterissa. Tänään se tuntuu kuitenkin täydelliseltä. Milloinkas meistä oikein tuli tällaisia tavallisuuden vaalijoita? Nuorena elämää mitattiin vain merkkipaaluilla . Oli oltava vauhtia, vaarallisia tilanteita ja vähintäänkin suuria saavutuksia: asuntolaina, uusi auto ja matkoja. Tavalliset arkipäivät olivat vain jotain, minkä läpi piti rämpiä, jotta päästiin taas seuraavaan hetkeen. Mutta kummallista kyllä: mitä enemmän niitä merkkipaaluja kertyy, sitä nopeammin niiden tuoma riemu haihtuu. Jäljelle jää vain tasainen latteus, joka ei vaadi heti uutta suoritusperusteista tavoitetta. Ikävuodet alkavat hidastaa askeleita, on pakko kohdata epämielly...

  Miten selvitä kriisien ja algoritmien tietotulvassa? Mitä on todellisuus? Arkisen aherruksen keskellä kysymys tuntuu hyvin teoreettiselta. Kutsumme ympärillämme olevaa maailmaa ”todelliseksi” vain siksi, että se on meille tuttua. Tuttuus ei kuitenkaan takaa totuutta. Vaikka jokin asia vyöryisi päivittäin mediasta, se ei tarkoita, että ymmärtäisimme sitä. Elämme ennennäkemättömän informaation ylikulutuksen keskellä. Kulutamme keskimäärin jopa 35 gigatavua tietoa päivässä, ja suuri osa tästä pitää mieltämme jatkuvassa hälytystilassa. Ruuduille tulvii reaaliaikaista, sirpaleista tietoa maailman kriiseistä: Sodat ja konfliktit: Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa sekä Lähi-idän räjähdysherkkä tilanne. Globaali valtapeli: Euroopan, USA:n ja Kiinan väliset taloudelliset ja poliittiset jännitteet. Tässä jatkuvassa hälyssä itsenäinen ajattelu on vaarassa jäädä jalkoihin. Digitaalinen luola ja algoritmien kahleet Antiikin filosofi Platon hahmotteli aikoin...

Pilvet Oletko koskaan nuorena maannut ruohikolla ja katsellut pilviä? Katselitko pilviä ja näkitkö, millaisia ​​muotoja ne muodostivat?   Eilen piipahdin lapsuuden aikaan: Makasin pihamaalla ja katsoin, mitä muotoja pilvistä löytyy?  - parantelin kuvaa kuvankäsittelyssä ja tällainen pehmolelu siitä syntyi  

Kesäkuun 27. päivä 2026 häämöttää loppuaan, ja Jyväskylän ylle laskeutuu se lempeä, hitaasti hämärtyvä valo, jonka vain keskisuomalainen kesäilta osaa maalata. Palokan suunnalla on hiljaista. 81-vuotias bloggaaja istuu työpöytänsä ääressä, jossa tietokoneen ruutu loistaa pehmeästi. Työpöydän kulmalla lepää uskollinen matkakumppani: vuonna 2007 hankittu Nikon D300. Sen rungon kulmista on maali kulunut paljaalle metallille, merkkinä tuhansista ja taas tuhansista laukaisuista. Kameraan on kiinnitetty tukeva, mekaanisesti naksahtava AF 35-70mm zoom-objektiivi – optiikka  joka näki päivänvalon jo vuonna 1986, samana vuonna kun olin parhaassa keski-iässä. Moni nykypäivän kuvaaja kantaa taskussaan tekoälyllä ja kymmenillä megapikseleillä varustettua älypuhelinta, joka korjailee virheet jo ennen kuin kuvaaja ehti edes ajatella. Mutta minä pidän kiinni omasta tyylistäni. Minulle valokuva ei ole teknistä täydellisyyttä tai siloteltua pintaa. "Valokuva on hetken haiku runo, bittien muodossa...

  – ovatko provokaatiot arkipäivän rutiinia? Elämme aikoja, jolloin uutisten lukeminen vaatii poikkeuksellisen kylmää päätä ja kykyä lukea rivien välistä. Viimeisimmät tiedustelutiedot itärajan takaisista liikkeistä maalaavat kuvaa tilanteesta, jossa perinteisen sodankäynnin säännöt on korvattu hienovaraisemmalla, mutta sitäkin kuluttavammalla hermopelillä. Paineen siirtoa naapurin tontille Kun suurvalta huomaa joutuneensa puolustuskannalle omalla maaperällään – kiitos vastapuolen pitkälle ulottuvien lennokki- ja ohjusiskujen – sen reaktiomekanismi on ennustettavan epätoivoinen. Kun omat selustat paukkuvat tuhansien kilometrien syvyydessä, katseet käännetään rajanaapureihin. Logiikka on pelkistetty: jos meillä on epämukavaa, tehdään muidenkin olosta mahdollisimman epävarmaa. Asiantuntijat korostavat, ettei kyse ole uuden rintaman avaamisesta tai täysimittaisesta hyökkäyksestä. Siihen resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Sen sijaan kyse on testauksesta. Kyseessä on geopoliittine...

  Taustavalaistu Mukilaukaus Vastavalossa päävalo on kohteen takaa. Tämä tekniikka antaa pehmeän hehkun. Se toimii parhaiten, kun aurinko on matalalla. Hieman alivalotusta antaa dramaattisemman vaikutelman. Kuvassa on minulle hyvin tutun 4H-järjestön logolla koristeltu muki, ikkunan kautta tulevassa vastavalossa.

  Kylmä kahvi ja Newtonin laki Istun työtuolissa. Minun piti tehdä tänään ainakin kolme tärkeää asiaa – tai no, vein minä roskat ja pyyhin pöydän. Kello on jo kolme iltapäivällä, enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin katseen siirtämistä ikkunasta kirjahyllyyn ja takaisin. Vieressä nököttävä kahvikuppi ehti jo kylmetä. Olen saavuttanut täydellisen toimettomuuden tilan. Kyse ei ole laiskuudesta. Ei suinkaan. Kyse on puhtaasti fysiikan laeista. Sir Isaac Newton sen jo sanoi: kappale jatkaa tasaista suoraviivaista liikettä tai pysyy levossa, jos siihen ei vaikuta ulkoinen voima . Minä olen juuri nyt tuo kappale. Vastustan tuolin vetovoimaa, mikä on itsessään raskasta työtä. Jos nousisin tästä, saattaisin järkyttää huoneen herkkää ekosysteemiä. Toimettomuus vaatii valtavaa keskittymistä. On suorastaan taidetta olla tekemättä mitään, kun LibreOfficen tyhjä, valkoinen ruutu loistaa edessä. Olen niin tehokkaasti toimeton, että huonekasvit näyttävät olevan minuun verrattuna ahkeria. Digitaa...

 On niitä päiviä, kun maailma ei vain ärsytä, se vastustaa. Ei ole mitään yhtä suurta syytä – ketään ei ole haukuttu, mikään ei ole rikki – mutta silti ilmassa leijuu sellainen yleinen, epämääräinen harmaus. Sitä sanotaan vitutukseksi, mutta se on syvempää. Se on sellaista, joka saa askeleen tuntumaan raskaalta ja mielen sumuiselta. Se on kehon tapa sanoa, että nyt on menty liian pitkään samalla vaihteella, ja kierroksia pitää kai laskea. "Mikä avuksi?" kysyin itseltäni, kun tuijotin tyhjyyteen. Listasin mielessäni kaikki hienot keinot: huuda, juokse kilometri täysillä, anna jääkylmää vettä kasvoille. Kaikki hyviä, rajuja nollauksia. Sitten listasin lempeämmät: mene metsään, lue kirjaa, kirjoita harmit paperille ja polta se lappunen. Mutta sitten arki muistutti olemassaolostaan. Pitää aloittaa ruuan laitto. Ja siinä se oli. Ratkaisu. Ei mikään meditaatioretriitti tai raivohuone, vaan puinen kauha ja sipuli. Joskus, kun mieli on täynnä höttöä, paras lääke on palata aivan nä...

   luonto Aamuiseen sumuun Soutuvene heijastuu. Tyhjä laituri

  sielu levossa Aika usein sitä kuvittelee, että kaikella pitää olla suorite. Kun lähden metsään, minulla pitää olla tavoite: sykemittarissa näkyviä kulutettuja kaloreita tai vähintäänkin muistikortilla luontodokumentti, joka saattaa tulla blogissa julkaistuksi. Vaarallisin suoritepaine syntyy silloin, kun mies ripustaa kaulaansa kameran ja astuu ovesta ulos. Siinä hetkessä hän ei ole enää pelkkä ulkoilija; hän on metsästäjä, jonka saaliina ovat pikselit ja täydellinen valo. Mutta luonto ei lue kuvausaikatauluja. Kävelin eilen Touruvuoren kupeeseen. Ilma oli juuri sellainen kuin pitääkin: valo siivilöityi puiden läpi pehmeänä kuin kulunut pellavakangas, ja hyttysetkin pitivät pienen lepotauon. Otollinen hetki minimalismille, ajattelin. Jotain pientä, pelkistettyä, herkkää. Seurailin kastepisaraa, joka keikkui mustikanvarvun kärjessä. Nostin kameran silmälleni, tarkensin manuaalisesti – ja laskisin leikkiä, jos väittäisin, etten nähnyt siinä valmista mestariteosta. Mutta tiedätt...

Olen tässä viime aikoina katsellut kotia uusin, hieman epäluuloisen silmin, ja täytyy sanoa: meidät on vallattu. Ennen vanhaan nurkissa saattoi rapistella korkeintaan sokeritoukka tai rehellinen, maalais sieluinen kotisirkka, mutta nyt on toisin. Ennen olivat syöpäläiset, nyt on elektroni. Ja uskokaa tai älkää, elektroni on huomattavasti vaikeampi hätistää takaisin ulkoruokintaan kuin yksikään torakka. Olohuonetta hallitsee televisio, joka on salakavalasti kasvanut miltei koko seinän kokoiseksi, ja hifi-stereot huutavat parhaimmillaankin kuin huutokauppakeisari. Siinä missä ennen kuunneltiin korva tarkkana naapurin emännän uusimpia juoruja, nyt talossa kuunnellaan mikroprosessorien tasaista huminaa. Jopa se vanha kunnon digitaalikello on alkanut puhua – ilmeisesti jokin mikrosiru on vihdoin antanut sille suunvuoron, eikä loppua näy. Mutta keittiö se vasta pelottava paikka onkin. Siellä seisoo se entinen viileäkaappi, nykyinen automaatti toteemi, hohtavan valkea puku yllään. Sillä on ku...

Hämärä Mustavalkokuvissa hämärän käyttö lisää draamaa… se luo varjoja. Hämärä, se ei mitään karta kuva on otettava, on tyydyttävä siihen oltava niin kuin sen on itse valinnut kuvattava mitä hämärässä näkyy se on tuttu, mutta se on salaperäinen.  

  – Valokuvia haikuja, huolta ja huolenpitoa Omaishoito on elämäntilanne, jossa sairaus, auttaminen ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa perheen tavallisessa arjessa. Omaishoitajana pidän huolta läheisestä, joka ei sairauden ja lonkkavamman vuoksi selviydy arjestaan omatoimisesti. Vaikka hoivatyö kumpuaa välittämisestä, se tuo mukanaan odottamattoman suuria paineita, jotka voivat koetella niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin voimavaroja. Uupumus on hiipivä seuralainen Tutkimusten mukaan omaishoitajat kokevat yleisesti uupumusta, stressiä ja sosiaalista eristyneisyyttä. Erityisen kuormittava on tilanne, jossa läheinen sairastaa muistisairautta tai hänen liikuntakykynsä on heikentynyt vamman seurauksena. Kun hoidettava tarvitsee apua ja valvontaa ympärivuorokautisesti, hoitaja saattaa kokea olevansa ”vankina” hoitosuhteessa. Moni kokee jossain vaiheessa, että oma identiteetti aviomiehenä alkaa peittyä hoitajan roolin alle. Uupuminen voi olla salakavalaa, ja se voi ilmetä unihäiriöinä, ärtyis...