Ja vaivihkaa syntyvä pakina Marraskuu ei todellakaan yritä miellyttää ketään. Maa on kurainen ja liukas – niin siinä sitten kävi, että liukastuin perseelleni. Onneksi en loukannut itseäni, mutta säikäytyshän se oli. Kun valo on kateissa ja sade estää sen etsimisen, jäljellä on vain vuoden rehellisin kuukausi. Puiden lehdet ovat maassa, lumi antaa vielä odottaa itseään, ja ikkunasta ulos katsoessa näkee lähinnä viisikymmentä eri sävyä harmaata. Silti, juuri tässä hiljaisuudessa silmä alkaa huomata asioita, jotka kesän vehreydessä jäisivät piiloon. Yksittäisen märän kiven kiilto pihassa, kahvikupista nouseva höyry aamuhämärässä tai se hetki, kun iltapäivän pimeys laskeutui jo ennen neljää. Ehkä pakina ei tarvitsekaan aihetta – ehkä aihe on juuri se, mitä tapahtuu, kun mitään ei tapahdu. Kun ruutu on tyhjä ja mieli muualla Kävin Laukassa, joten tyhjän ruudun tuijottamisen taitoa en tänään tarvitse. Päätin kirjoittaa, vaikka päässä humisee pelkkä tyhjyys ja yksinäisyys,...
Kommentit
Hyvä hyvä.
Olin kerran häissä, jossa pappi antoi sulhaselle päivänkakkaran ja pyysi katsomaan rakastaako morsian vai ei. Sulhanen sekos laskuista (pappi ja bestman oli tarkistanut että rakastaa jää viimeiseksi) ja joutui ottamaan viimeisellä kerralla kaksi terälehteä. Eihän me vieraat sitä penkissä nähty, mutta bestman kertoi myöhemmin näin käyneen.
Vastaus on rakastaa, niin luulen :o)
No, ei vaineskaan, ei ne terälehdet mitään tiedä, mutta kiva kuva.