Emojit
Miten peukuttamisesta tuli maailmanvalloittaja
– eli tarina pikku kuvakkeista
Päivitteletkö sinäkin viesteihin pelkkiä peukkuja 👍 tai itkunauruisia 😂 emojia, mieluummin kuin kokonaisia lauseita? Emojit ovat näköjään valloittaneet maailman, mutta harva tulee ajatelleeksi, mistä nämä pikku kuvakkeet oikein saivat alkunsa. Matka vanhoista sähkölennättimistä nykypäivän vilkkuvaan kuvavyöryyn on nimittäin melkoinen seikkailu, jonka taustalla piilee pitkä ja hikinen tietotekniikan historia.
Kaikki alkoi jo vuonna 1844, kun herra Samuel Morse naputteli Yhdysvaltain kongressille kuuluisan viestinsä: "What hath God wrought!" Morse-koodi toimi hienosti, mutta siinä oli pieni kauneusvirhe: se oli tehty täysin englannin kielen ehdoilla. Me suomalaiset jäimme ilman öitä ja äitä, saati että tuolloin olisi ollut tarvetta peukalonnostolle tai muille digitaalisille ilmeille.
Vuosikymmenten kuluessa kaukokirjoittimet ja ensimmäiset tietokoneet kehittyivät, ja syntyi yhteinen kirjaimistö eli niin sanottu ASCII-koodi. Se oli nerokas, mutta ahdas – siihen mahtui vain 128 merkkiä. Maailma yritti kiskoa ääkkösiä ja erikoismerkkejä sisään samoihin kapeisiin lokeroihin, ja lopputuloksena oli melkoinen kaaos. Eri laitteet ja firmat puhuivat aivan eri kieliä, eivätkä viestit meinanneet mennä perille koneelta toiselle.
Tilanteeseen tarvittiin pelastaja, ja niin perustettiin iso kansainvälinen porukka nimeltä Unicode-konsortio. Tämä porukka päätti luoda yhtenäisen ja puolueettoman merkkistön kaikille maailman laitteille ja kielille – mukaan lukien ne meille niin tärkeät ääkköset.
Mutta homma ei jäänyt pelkkiin kirjaimiin. Konsortio nappasi kyytiin myös sekalaisia symboleita: pilviä, lumiukkoja, sydämiä ja lopulta ne kaivatut peukut ja hymyilevät naamat. Kun japanilaiset matkapuhelinoperaattorit olivat jo ehtineet hurahtaa omiin pikku kuvakkeisiinsa, vuosi 2010 räjäytti potin lopullisesti. Unicoden uudessa versiossa virallisia emojeja siunattiin kerralla yli 700 kappaletta.
Nykyään tuo sama porukka päättää siitä, millaisia uusia symboleita puhelimiimme ilmestyy. Parasta on se, että kuka tahansa meistä voi lähettää säätiölle oman ehdotuksensa vaikkapa uudesta pikkukuvakkeesta.
Seuraavalla kerralla kun lähetämme kaverille peukun, pellen tai pizzaviipaleen, kannattaakin kiittää sitä pitkää tietotekniikan pioneerien ketjua, joka teki tästä kaikesta mahdollista iästä ja laitteesta riippumatta. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla se, että käyttämänsä merkit tulkitsee edes suunnilleen oikein! Tai onko se ollenkaan mahdollista tai edes tarpeen? Tiukkaa kielioppia tai virallista sanakirjaa näille pikku kuvakkeille ei onneksi ole – ja ehkä juuri siksi ne elävät omaa, vilkasta elämäänsä. Vaikka sama peukalo tai hymy saattaakin eri sukupolvien tai kulttuurien välillä kokea mitä mielikuvituksellisimpia tulkintoja, loppujen lopuksi merkitystä ei ole sillä, luetaanko merkkejä prikulleen samalla tavalla. Riittää, että viestin takaa välittyy edes pieni inhimillinen pilke silmäkulmassa.

Kommentit