Omakuvauksen sietämätön kepeys

 – eli miten filtteri kohtaa minimalistin

Olen aina ollut sitä mieltä, että huolella sommiteltu valokuva on kuin hitaasti kypsynyt tankaruno: jokaisella elementillä on paikkansa, ja kaikki ylimääräinen karsitaan pois, kunnes jäljelle jää vain olennainen. Siksi ajatuskin ”räpsäisystä” saa sulkakynäni takeltelemaan ja kamerani sulkimen värähtämään tuskaisesti. Ja kaikkein huolimattomin räpsy – tuo nykyajan vitsaus, jota kutsutaan selfieksi, on tähän asti pysynyt visusti poissa kamerani edestä. Omakuvien välttely ei ole ollut vaikeaa; onhan maailma täynnä kiinnostavampia kohteita, kuten kevään ensimmäisiä kurjenpolvia, valon leikkiä keittiön mikro vihreissä mungpavun iduissa tai Laajavuoren hiljaisia polkuja.

Mutta sitten eteen osui artikkeli, jonka otsikko lupasi omaisuutta vastaavaa loistoa vain neljällä valmiilla AI-komennolla (niin sanotulla promptilla), sadan epäonnistumisen jälkeen. Teksti käsitteli tekoäly kuvien luomista ja sitä, miten tarkat reunaehdot muuttavat suttuiset kasvot ja geneerisen digitaali mössön mestari teokseksi. Artikkelin ydin ei loppujen lopuksi ollutkaan mikään taikasana, vaan jotain valokuvaajalle hyvin tuttua: täsmällisyys, kurinalaisuus ja valon ymmärtäminen.

Artikkelin inspiroimana aloin pohtia puhtaasti teoreettisesta ja humoristisesta näkökulmasta, voisiko näitä digitaalisia ”miljoonan dollarin reunaehtoja” soveltaa käytännössä. Entä jos kääntäisinkin kerrankin Nikonin dynaamisen tarkennuksen kohti sitä kaikkein vaikeinta ja vältellyintä kohdetta: minua, kuvaajaa itseäni? Mutta tietenkin ilman huolimattomuutta. Täysin minimalistisesti, harkiten ja ilman yhtäkään irvistystä tai esiin työnnettyä leukaa.

Jos tekoälyn oppitunnit muutetaan aidolle kameran kielelle, minimalistinen omakuvaprojekti voisi noudattaa näitä neljää artikkelista ammennettua sääntöä:

Mielenkiintoista, mutta
harjoittelen lisää

1. ”Aito ikkunavalo ja pehmeät varjot” (Natural window light & soft shadows)
   Tekoälykin sen tietää: salama suoraan edestä tekee ihmisestä hätkähdyttävästi, kuin esiin kaivetun muumion. Oikeassa elämässä istutaan siis tuolille ikkunan ääreen iltapäivällä, kun valo siivilöityy pehmeästi. Ei katsota kameraan, vaan katsotaan valoa. Annetaan varjon hoitaa karsinta – puolet kasvoista saa jäädä lähes mysteeriksi. Se säästää myös puolet editointiajasta.

2. ”Brändäämätön, elokuvallinen tunnelma”
   Ei poseerausta, ei keinotekoista hymyä, jota vaimokin luulisi hammassäryksi. Kamera jalustalle, vitkalaukaisin kymmenelle sekunnille, ja palataan takaisin tuolille. Kuva otetaan hetkellä, jolloin käsi lepää rauhallisesti pöydällä puisen sormivoimistelupallon päällä tai kun sulkakynä koskettaa paperia. Tämä ei ole selfie, vaan se on dokumentaatio käynnissä olevasta ukon kuvausharjoituksesta.

3. ”Lyhyt syväterävyys – kohde puhukoon”
   Tämä on minimalismin kulmakivi. Otetaan laukusta se 60-millisellä makrolla varustettu runko, ruuvataan aukko mahdollisimman suureksi ja jätetään tausta pelkäksi pehmeäksi väripinnaksi, joka muuttuu pelkäksi abstraktiksi bokehkiksi, katse kohdistuu vain olennaiseen. Jos silmäkulman rypyt osuvat tarkkuusalueelle, niitä kutsutaan valokuvaukselliseksi tekstuuriksi, joka ei ole virhe.

4. ”Analogisen filmin tuntu ja hienovarainen rae”
   Digitaalinen kliinisyys on tylsää. Artikkelin tekoälygurut suosivat vanhan Kodakin sävyjä. Me voimme tehdä sen kameran sisäisillä profiileilla tai ilmaisessa Canvassa: haetaan kuvaan lämpimiä, hieman murrettuja sävyjä. Ei mitään silottavia filttereitä, jotka muuttavat kahdeksankymppisen miehen kasvot muoviseksi teini-ikäiseksi, jokainen eletty vuosi saa näkyä, kunhan se näkyy tyylikkäästi ja hyvällä kontrastilla.

Tämän analyysin jälkeen on myönnettävä, että digitaalinen maailma pyörii usein saman asian ympärillä kuin analoginen: kyse on siitä miten se tehdään. Huonot kuvat syntyvät, kun yritetään näyttää kerralla liikaa.

Otan tästä opikseni. En lupaa julkaista vielä huomenna sosiaalisessa mediassa itsestäni nuorekkaasti hymyilevää profiilikuvaa; ei sellainen tähän elämäntyyliin sovi. Mutta saatan hyvinkin asettaa Nikonin jalustalle, hakea sen täydellisen, minimalistisen valon ja varjon olohuoneen nurkasta ja vangita kuvaan jotain sellaista, joka on harkittua, karsittua ja ehkä juuri siksi... kokeilun arvoista, joten jatkan harjoittelua.