Hiljaiset lukijat ja

 

kuvan takana olevat kasvot

Blogini äärellä käy vierailemassa ihmisiä, mutta usein mietin: lukevatko he tarinoitani, vai pysähtyvätkö he vain hetkeksi kuvien kohdalle? Kommentteja tulee säästeliäästi, ja myönnän –kaipaan niitä. Jokaisen nimimerkin tai anonyymin kommentin takana on ihminen, ja tällaisessa digitaalisessa maailmassa se inhimillinen kontakti on se, mikä antaa kirjoittamiselle merkityksen.

Bloggaaminen ja minimalistinen valokuvaus ovat intohimojani. Teen tätä vaikka lukijoita ei olisi, mutta silti huomaan oman ristiriitaisuuteni: itsekin selailen toisten blogeja usein vain "hissukseen". Annan kommentin harvoin. Miksi? Ehkä ajattelemme, ettei sanottavaa ole, tai se ei ole tarpeeksi arvokasta tai että se on vain yksi lisä muiden joukossa.

Olen kuitenkin päättänyt muuttaa toimintatapaani. Aion kommentoida useammin, jos teksti tai kuva herättää joitakin ajatuksia. Vaikka se tuntuisi minusta pieneltä eleeltä, tiedän nyt, että se voi olla kirjoittajalle päivän kohokohta. Se on viesti siitä, että "olen nähnyt sinut, olen huomioinut näkökulmasi".

Kun blogin pääosassa on ihminen

Kun puhun minimalistisesta valokuvauksesta, keskiössä on usein ympäristö tai yksityiskohta. Joskus tarina kuitenkin vaatii ihmisen läsnäoloa. Henkilökuvien käyttö blogissa herättää tärkeitä kysymyksiä, joita olen pohtinut vastapainona tälle inhimilliselle yhteydelle.

Julkaisulupa Kamera ja blogi luovat yhdessä vallan, jota on käytettävä vastuullisesti. Vaikka kotona tai julkisella paikalla kuvaaminen on sallittua, blogi on henkilökohtainen julkaisukanava. Olenkin ottanut tavaksi kysyä luvan aina, kun kohde on tunnistettavissa. Se ei ole vain lakitekninen asia, vaan osoitus kunnioituksesta. Se on "kommentointia" kuvien muodossa: huomioin toisen ihmisen yksityisyyden ja annan hänelle vallan päättää omasta kuvastaan.

Tunnistamaton henkilökuva Minimalistisessa valokuvauksessa kiehtoo kuitenkin myös mysteeri. Joskus paras tapa kertoa tarinaa on käyttää kuvaa, jossa ihminen jää lähes tunnistamattomaksi, kuten siluetti vastavalossa, liikkeen sumentama hahmo tai vain kädet työn ääressä. Tällöin henkilöstä tulee symboli, universaali hahmo, johon lukija voi heijastaa omia kokemuksiaan. Se on tapa suojella kuvattavan yksityisyyttä, mutta samalla kutsua lukija syvemmälle tarinan tunnelmaan ilman, että konkreettiset kasvot määrittelevät tulkintaa liikaa.

Miten sinä koet tämän? Onko sinulla tapana jättää jälki vierailustasi, vai oletko mieluummin hiljainen tarkkailija? Entä kohtaatko mieluummin blogeissa selkeitä ihmiskasvoja vai tunnelmallisia, anonyymejä otoksia?

Tämän tekstin kautta kutsun sinut vuorovaikutukseen; jätäthän kommentin, jos haluat kertoa ajatuksesi.