Vartti kannon nokassa

 

antaa tilaa ajatuksille

Joskus seinät vain alkavat ahdistaa. Silloin minulla on tapana suunnata hetkeksi metsään. Etenkin näin keväisin se on rauhoittavaa. Otan kameran ja äänitallentimen mukaan, valitsen hyvän kannon ja istahdan kuuntelemaan: kaukaista tien huminaa ja iltalintujen laulua.

Huonokuuloisena erotan erityisesti räkättirastaiden rupattelun. Mietin, luulevatko ne minua pesien hävittäjäksi –toivottavasti eivät. Tärkeintä on kuitenkin omien ajatusten kuuntelu. Vaimo kotiutetaan ilmeisesti äitienpäivän jälkeen, kunhan lonkka on leikkauksen jäljiltä riittävästi parantunut. Tänään fysioterapeutti kävi jo kartoittamassa kodin apuvälinetarvetta. Monenlaista saa onneksi lainattua, mutta sisääntulon eteen tarvittava ramppi on ilmeisesti hankittava itse.

Olisin voinut siinä kannolla istuessani tallentaa ajatuksiani monologiksi audiotallentimeen. Nyt en sitä tehnyt, mutta jo vartin istuminen luonnon keskellä, keväisten tuoksujen ja äänien äärellä, oli ihmeellisen rentouttavaa.

Tein metsässä myös huolestuttavan havainnon: kuntta on rutikuivaa ja Tuomiojärven vedenpinta on poikkeuksellisen alhaalla. Toivon kovasti, että saisimme pian sellaista kunnollista, lämmintä kesäsadetta. Luonto kiittäisi siitä varmasti.

Samalla tavalla kuin metsä ja pellot odottavat janoisena sadetta, minäkin odotan arjen asettumista uusiin uomiinsa. On kummallista, miten luonto heijastaa omaa mielenmaisemaa: välillä on kuivia kausia, jolloin huoli tulevasta painaa, mutta sitten jostain löytyy se pieni vihreä verso tai lintu, joka laulaa vastoin parempaa tietoaan. Ramppi talon edessä on ehkä vain puuta ja ruuveja, mutta se on myös silta takaisin yhteiseen arkeen. Kunhan saamme hänet kotiin ja ensimmäiset sateet kastelevat maan, ehkä me molemmat –sekä minä että tämä lähiluonto voimme taas hengittää hieman syvempään.