Kamera ei ole vain työkalu

 – se avaa ikkunan omaishoitajan arkeen

Luin hiljattain sosiaalitieteilijä Sarah Pinkin ajatuksia, joissa muistutettiin, ettei kamera ole pelkkä tekninen laite tai työkalu ulkopuolisen maailman tallentamiseen. Se on tutkimusväline, tapa olla läsnä, havainnoida, kokea ja ymmärtää elämää syvemmin. Tämä ajatus pysäytti minut pohtimaan omaa suhdettani valokuvaukseen.

Minulle valokuvaus on ollut vuosikymmenten ajan henkireikä. Se on majakka, jonka valo pitää minut ankkuroituna tähän hetkeen. Erityisen merkitykselliseksi tämä kuvaamisen filosofia on muuttunut nyt, kun toimin vaimoni omaishoitajana.

Vastuun kantaminen ja arjen pysähtyneisyys

Kädet hänen kutoessaan,
joissa yhdistyy paljon, se rytmi,
joka kannattelee päiviä.

Omaishoitajuus on tehtävä, johon kuuluu suuri vastuu, jatkuva huoli ja usein myös henkinen kuormitus. Päivät voivat toisinaan muuttua rutiinien täyttämäksi kehäksi, jossa omat ajatukset ja oma tila jäävät taka-alalle.

Tässä vastuun ja huolen keskellä kamera on tapani ottaa pieni, tietoinen aikalisä. Se ei tarkoita pakenemista arjesta tai velvollisuuksista, vaan päinvastoin: se tarkoittaa arjen katsomista läheltä, uusin silmin. Kun nostan kameran silmälleni, vastuu ei katoa, mutta se saa rinnalleen jotain muuta: puhtaan läsnäolon ja hiljaisuuden.

Uuden oppimista 55 yhteisen vuoden jälkeen

Olemme vaimoni kanssa jakaneet elämämme jo yli puolen vuosisadan ajan. Voisi luulla, että siinä ajassa tuntee toisen ja itsensä niin hyvin, ettei mikään voisi enää yllättää. Mutta kun alkaa valokuvata arjen pieniä, ohikiitäviä yksityiskohtia, huomaa olevansa väärässä.

Kuvaamalla tavallista elämäämme kodin seinien sisällä opin jatkuvasti uutta meistä ja etenkin itsestäni. Kun kuvaan valon lankeamista aamukahvipöytään, vaimoni käden levollista liikettä hänen kutoessaan villasukkia tai ikkunalaudalla versovia vihreitä kasveja, näen jotain suurempaa. Näen kiitollisuutta, sitkeyttä ja sitä hiljaista, syvää rakkautta, joka kantaa vaikeidenkin päivien yli. Kamera opettaa näkemään arjessa ja tutuissa rutiineissa jotain pyhää.

Valo varjoissa,
käsi kädessä hiljaa
– tässä on kaikki.

Kamera tutkimusmatkana itseeni

Valokuvaus auttaa minua käsittelemään niitä tunteita, joita omaishoitajuus herättää. Se pakottaa hidastamaan. Joskus etsin kuvatessani minimalistista selkeyttä ja järjestystä kaiken keskellä, joskus taas uppoudun makro-objektiivin läpi pieneen maailmaan, jossa suuret huolet unohtuvat hetkeksi. Jokainen kuva on peili: se kertoo siitä, mitä sisälläni juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Haluan tällä tekstillä rohkaista muitakin omaishoitajia löytämään oman ”kameransa” – olipa se sitten valokuvaus, kirjoittaminen, käsitöiden tekeminen tai mikä tahansa luova harrastus. Oma aika ei ole ajanhukkaa eikä se ole pois hoidettavalta. Se on jaksamisen vaalimista ja itsensä suojelemista. Se on muistutus siitä, että vastuun ja huolen keskellä meillä on yhä oikeus pysähtyä, hengittää ja nähdä maailma kauniina.

Tämä teksti syntyi pohdiskellessa kameran takana. Toivon sen tuovan vertaistukea muillekin, jotka tekevät arvokasta työtä läheisensä rinnalla.

Mikä on sinun henkireikäsi arjessa? Jaa ajatuksesi kommenteissa.