RUISLEIPÄÄ

Säästöjä tärkeämpi resepti

Kaupan leipähylly: ajatus lyö tyhjää, kun leikattu ruisleipäpaketti kantaa kyljessään noin viiden euron kilohintaa, on turha selittää itselleen leipovansa taloudellista ihmettä, kun kaivaa ruisjauhopussin esiin kotikeittiössä. Energiankulutus, uunin lämmittäminen ja raaka-aineet huomioiden uunista nousevan leivän säästöä mittaillaan senteissä, jos niissäkään. Jos omalle työlle laskisi edes pienen palkan, projekti kääntyisi heti raskaasti tappiolle.

Silti otan leivonta-astian esiin säännöllisin väliajoin.

Ruisleivän teko kotona on nimittäin aivan omanlaistaan, hieman sotkuista puuhaa. Ruisjauho pöllyää keittiön tasoille, tarttuu mikroskooppisen tiukasti taikinakulhon reunoihin ja tuntuu löytävän tiensä myös sellaisiin paikkoihin, joissa jauhojen ei kuuluisi olla. Taikina on sitkeää, liimaantuu sormiin ja vaatii käsipyykkiä tuon tuostakin. Prosessi vie aikaa: mitään ei tapahdu hetkessä, vaan taikina vaatii oman tahtonsa mukaista asettumista ja kohotusta.

Mutta miksi tähän vaivaan sitten ryhtyy arjen keskellä?

Suurin syy löytyy nostalgisista rutiineista. Kun ikää karttuu ja päivien tahti muuttuu, on ensiarvoisen tärkeää, että vanha taito pysyy hyppysissä. Käsillä tekeminen pitää tuntuman tallella ja antaa päivälle selkeän kiintopisteen. Se on muistutus siitä, että hallitsen yhä tietyt taidot ja pystyn luomaan jotain valmista jauhoista alkaen. Ja täytyy myöntää: itse leivottu leipä ei ole ainakaan pahaa. Uunista tuleva tuoksu täyttää huoneet tavalla, johon mikään muovipussiin pakattu viipale ei kykene, ja rapsakka kuori tuo omat muistonsa mukanaan.

Omaishoitajan arjessa parhaat hetket muodostuvat usein näistä pienistä asioista. Arki koostuu samoista rutiineista, hoitovastuusta ja kotitöistä, joissa päivät helposti sulautuvat toisiinsa. Silloin leivontahetki ei ole vain työtä, vaan se on yhteisen tilan ja ajan luomista.

Lopulta tärkein syy ei kuitenkaan löydy oppien säilyttämisestä tai keittiön tuoksusta. Tärkein syy selviää vasta silloin, kun leipä on jäähtynyt, leikattu siivuiksi ja nostettu tuoreena pöytään. Se ajaa asiansa, koska se maistuu myös Marjatalle.

Kun keittiön pöydän ääressä hiljennytään syömään yhdessä jotain omin käsin valmistettua ja toiselle tehtyä, arjen arvo ei enää liity euroihin tai leipomon kilohintoihin. Siinä lautasen äärellä on kaikki se olennainen, mitä hyvältä arjelta voi toivoa.

Ehkä seuraavaksi on vuorossa kalakukko!

 Ruis!