Kynnys ja hiljainen odotus
– Omaishoitajan tie ulos yksinäisyydestä
Elämä omaishoitajana on jatkuvaa läsnäoloa toista varten. Se on hiljaista työtä, joka täyttää kodin seinät, mutta samalla se voi huomaamatta kaventaa maailman vain muutaman huoneen ja oman pihan kokoiseksi. Kun vaimoni siirtyi tapaturman kuntoutusjaksolle Kyllöön, kotiin jäi murtuneen reisiluun tilalle uusi ja kenties pelottavakin tila: hiljaisuus ja oma aika. Tässä hetkessä nousee pintaan inhimillinen ja kipeä havainto – hyvän ystävän puute. Se on ”paha puute”, jota ei voi täyttää pelkillä harrastuksilla; se vaatii jonkinlaista vastakaikua.
Ystävyyden etsiminen yli kahdeksankymmenen vuoden iässä ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii rohkeutta, jota voi verrata tuntemattomaan hyppäämiseen. Kynnys lähteä kotoa, mennä muiden joukkoon ja asettua alttiiksi kohtaamisille on noussut korkeaksi. Se on muuri, joka on rakentunut vuosien rutiineista, vastuunkannosta ja kenties siitä miehisestä perinnöstä, jossa pärjääminen on tarkoittanut yksin selviämistä. Eläköitymisen jälkeen elämä on muuttunut – ikä, sairaudet ja kaikki muu ovat jättäneet meihin jälkensä.
Nyt jotain on kuitenkin muuttunut perustavanlaatuisesti: pohdinta on vaihtunut teoksi. Soitot seniorineuvontaan on ensimmäinen askel muurin yli. Se, että linjan toisessa päässä on jonoa, ei pysäytä prosessia. Soittopyynnön jättäminen on lupaus itselle: minun asiani on tärkeä. Nyt puhelimen vieressä vallitsee usein odotus. Se ei ole enää pelkkää yksinäisyyden tyhjyyttä, vaan toive siitä, että joku vastaa, ottaa langasta kiinni ja auttaa löytämään tien muiden luo.
Tuntemani jännitys on merkki elossa olemisesta. Se on samaa värinää, jota valokuvaajana tunnen odottaessani täydellisen valon osumista kohteeseen. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat minulle tärkeitä työkaluja, mutta nekin saavat uuden merkityksen, kun ne voivat tulevaisuudessa peilautua toiseen ihmiseen. Palokan kirjasto tai luontopolut kameran kanssa eivät ole enää vain paikkoja kartalla, vaan mahdollisia kuvakävely/liikunnan näyttämöitä.
Omaishoitajan jaksaminen ei ole vain lepoa, vaan se on yhteyttä maailmaan kodin ulkopuolella. Vaikka kynnys on korkea, puhelut neuvontaan ovat jo madaltaneet sitä. Nyt mies istuu kotonaan Jyväskylässä puhelimen ääressä, valmiina murtamaan hiljaisuuden. Se on rohkea teko: tunnustaa kaipuu ja ojentaa käsi. Lopulta ystävyys saattaa alkaa juuri tästä – yhdestä soitosta, joka muuttaa odotuksen mahdollisuudeksi.
Kommentit
Uskon että jokainen on joskus yksin. Omissa maailmoissaan, omien ajatustensa syövereissä. Tuttu tunne. Mutta... Taustalla on alitajuinen tunne että toinen o n . Ei välttämättä puhe-etäisyydellä, mutta kuitenkin samalla tontilla, tai käymässä kirkolla. Se on jotenkin "turvallista" yksinäisyyttä. Eri asia on tietää että toinen on k o n k r e e t t i s e s t i poissa. Ja meillä ikä-ihmisillä siihen saattaa liittyä pelko lopullisuudesta, mikä tekee yksinäisyyden tunteesta ahdistavaa.
Niinpä uskon voivani kuvitella tuntemuksiasi ja toimintaasi nykytilanteessasi. Ne keväiset kävelyretket, joilla yhdessä kävitte, jäävät nyt, toivottavasti toistaiseksi. Et sinä yksin niille lähde. Aukko mikä aukko.
Ystäviä tarvitaan. Uusien saaminen ei ole aina helppoa, nuorem-millekaan. Mutta siitä sinun ei ehkä kannata olla huolissaan, sinulla on ystävä "joka ei petä milloinkaan, nöyränä vartoo vuoroaan" (niin kuin laulussa sanotaan): kamera.