Ai ai!
Naulan naputtaminen seinään onnistuu olohuoneen seinään aivan mainiosti kivenmurikalla, lihanuijalla tai paksulla tietosanakirjalla. Ensimmäinen kivenisku osuu naulaan, toinen peukaloon ja kolmas tekee tapettiin nyrkin kokoisen reiän. Naula on pystyssä — tosin pahasti vinossa — mutta asia tuli hoidettua ilman mitään hienostelua.
Sama näytelmä toistuu nykyään kirjoituspöydän ääressä. Kun joku myöntää käyttäneensä tekoälyä apuna tekstin muotoilussa, jostakin puskista ilmestyy välittömästi periaatteen ihminen huutamaan: ”Tämä on luovuuden kuolema! Missä on sielu?”
Samaan aikaan nämä samat hengen jättiläiset käyttävät tyytyväisinä tekstinkäsittelyohjelman automaattista oikeinkirjoitusta, tavutusta ja kieliopin tarkistusta. Jos joku oikolukee ystävällisesti pari lausetta sujuvammaksi, se on hienoa yhteistyötä, mutta anna olla jos apuna oli algoritmi — yhtäkkiä ollaankin moraalisen kriisin ytimessä. Se on vähän kuin joku syyttäisi kotileipuria huijariksi, koska hän ei jauhanut hyviä käsikivillä.
Austin Kleon muistuttaa luovuudesta kirjoittaessaan, että mitään täysin uutta ei synny tyhjästä ja taiteilijan tärkein taito on kuratointi eli karsiminen ja valitseminen. Tekoäly ei varasta kenenkään lapsuusmuistoja, elämänkokemusta tai kykyä tuntea. Se on vain moderni vasara. Se tuo pöydälle raaka-ainetta ja ehdotuksia, mutta ihminen itse päättää, mikä naulataan kiinni ja mikä heitetään roskakoriin.
Lihasmuistilla ja hammasta puristamalla voi aina hakata päätään seinään, koska ”ainahan sitä on kivellä pärjätty”. Mutta sopivan työkalun käyttäminen ei ole laiskuutta tai sielun myymistä — se on vain keino säästää omat peukalot ja paukut siihen kaikkein tärkeimpään: itse havaintojen tekoon ja ajatteluun. Toivottavasti emme koskaan palaa takaisin kivikaudelle.
Kommentit