Aika ei synnytä mitään täysin uutta,

 se vain kierrättää.

Kun lapsi ottaa ensimmäisen askeleen, hän ei keksi kävelemistä. Hän lainaa sen vanhemman kädeltä, ottaa vastaan painonsiirron ja opettelee tasapainon, jonka miljoona sukupolvea on jo ennen häntä muotoillut. Kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa, se ei ole hänen oma keksintönsä. Se on ilmaista lainaa ympäriltä – äänteitä, jotka tarttuvat korvaan, painuvat mieleen ja muuttuvat omaksi puheeksi.

Tässä piilee elämän ensimmäinen suuri paradoksi: Olemme kaikkein omimmin pystyssä ja eniten omaa itsemme silloin, kun nojaamme kokonaan muiden jättämiin jälkiin. Elämä on sarja lainoja, joita meidän ei tarvitse maksaa takaisin eikä korkoa korolle. Me vain pidämme niistä huolta hetken.

Kun ikää karttuu ja vuodet kertyvät, vastaan tulee toinen omituinen ilmiö: asiat alkavat unohtua, rikkoutua ja liukua käsistä. Mutta unohtaminen ei ole häviö. Se on tilaa, joka raivataan uudelle oppimiselle. Unohdettu asia ei katoa; se jää vain odottamaan, että joku kävelee sen ohi uudelleen, poimii sen maasta ja oivaltaa: Ahaa, tämänhän minä tunnen.

Kuinka nurinkurista ja armollista: meidän on unohdettava voidaksemme oppia uudelleen, ja luovuttava muistista voidaksemme löytää löytämisen riemun.

Tässä kohtaa Austin Kleonin kirjan ajatus osuu suoraan ytimeen. Jokainen taiteilija, kirjoittaja ja ajattelija on lainaaja – tai rehellisesti sanottuna varas. Hyvän ja huonon varkaan välillä on kuitenkin valtava ero:

• Huono varas ottaa toisen teoksen, laittaa sen taskuunsa ja väittää luoneensa tai ostaneensa sen itse. Hän pelkää jäävänsä kiinni, koska hänellä ei ole mitään omaa annettavaa.
  
• Hyvä varas ottaa ajatuksen sieltä, sanan täältä ja havainnon tuolta. Hän tuo ne kotiin, sekoittaa ne omiin muistoihinsa, omaan elämänkokemukseen ja omiin virheisiinsä. Tuloksena on jotain, mitä ei ole koskaan ennen ollut olemassa – vaikka kaikki sen ainesosat olivat jo valmiina maailmassa.
  

Suurin luomistyö syntyy siis varastamalla, ja täysin uusi asia rakentuu pelkästään vanhoista palasista. Emme omista sanojamme, emme askeliamme emmekä edes ajatuksiamme. Me olemme vain tilapäisiä säilytyspaikkoja kaikelle sille hyvälle ja kauniille, mitä olemme elämämme aikana saaneet kerättyä.

Tänään leivoin leipää: Otin kaapista jauhopussin ja sekoitin jauhoihin pussillisen kuivahiivaa (11 g). Lisäsin veden, vaivasin taikinan ja annoin sen nousta kuin pullataikinan. Sen jälkeen taikina matkasi kuumaan uuniin, ja a vot – käsissä oli tuoksuva ja maistuva eväs.

Ikiaikainen ihme tapahtui keittiön pöydällä: vettä, vehnää ja ilmaa, ei mitään uutta auringon alla, ja silti uunista ulos tullut lämmin leipä oli tässä hetkessä ainoa laatuaan.

Kun maailmaa katsoo tästä kulmasta, muistamattomuus ei enää pelota eikä toisten matkiminen hävetä. Jokainen päivä on tilaisuus oppia uudelleen se, minkä eilen unohdimme – ja lainata maailmalta vielä paljon lisää uusia ajatuksia.