Unohduksen kirjasto

 Aina toisinaan havahdun tarkastelemaan merkintöjäni. Olen tehnyt tavaksi merkitä ylös lukemani kirjat: aloituspäivät, lopetuspäivät ja luokitusjärjestelmän, jonka logiikasta en itsekään ole aina aivan varma. Vuodessa kirjoja kertyy noin sata, mikä tarkoittaa kymmeniä tuhansia sivuja tekstiä, ajatuksia ja tarinoita.

Mutta jos olen täysin rehellinen, suurimmasta osasta ei jää mieleen yhtään mitään.

Runsaimmassakin lukemisessa on jotain hiljaisen surullista. Tulos on hämmentävän vähäinen suhteessa käytettyyn aikaan. Kirjan luettuaan olo tuntuu kirkkaalta ehkä muutaman päivän, minkä jälkeen ymmärrys alkaa liukua pois. Jäljelle jää vain vaimentunut tunne siitä, että tiesi kerran jostakin jotakin hyödyllistä.

Vuosien uutterasta lukemisesta ei rakennu mielen sisäistä tietokirjastoa. Käteen jää vain pieni kourallinen toimintamalleja – ne harvat jyvät, jotka todella muuttavat sitä, miten toimii tavallisena perjantai-iltapäivänä.

Tämä ei kuitenkaan ole syy vähentää lukemista, vaan muuttaa suhtautumista siihen.

Kirjaa ei pidä kohdella suorituksena eikä lukulistaa hakemistona. Suurin osa kirjoista saa luvan kulkea läpi jättämättä pysyvää jälkeä, eikä jokaisesta opuksesta tarvitse ammentaa elämänmuutosta. Syynä haaleaan muistijälkeen on usein se, että jatkamme kirjaa vain saadaksemme sen valmiiksi. Syyllisyyden tunne kesken jättämisestä on lukijan pahin jarru. Kun antaa itselleen luvan hylätä puhuttelemattoman teoksen, vapautuu tilaa niille, joilla on todellista merkitystä.

Lopulta lukemisessa ei ole kyse siitä, kuinka monta kilometriä tekstiä silmät ovat kulkeneet. Kyse on niistä muutamasta ajatuksesta, jotka selviävät hippuina unohduksen vaskooliin ja jäävät elämään arkeen. Oikea taito on opettelua päästämään irti turhasta – ja ottamaan vastaan ne harvat lauseet, jotka muuttavat tulkintaa.