Punkki pentele!

Se istui käsivarrellani metsässä kuin piskuinen, aikanaan Mustan Pörssin konkurssipesästä ostettu lelu-panssarivaunu. Valkosipulilta ja vanhalta hieltä tuoksuva punkki, joka oli päättänyt tehdä kyynärtaipeestani henkilökohtaisen kesämökkinsä.

Se oli elämäni dramaattisin yö. Punkki porautui, minä panikoimatta (eli kiroten) hakeuduin seuraavana aamuna terveyskeskukseen, hoitaja nyppäsi tunkeilijan jäänteet irti, ja apteekkari myi minulle purkin desinfiointiainetta, kortisonisalvaa ja sympatiaa. Tapahtuma oli ohi. Naputtelin siitä napakan tekstin, ihastelin omaa havainnointikykyäni ja totesin sitten tylysti: Ei tästä mitään tarinaa saa.

Se oli anekdootti. Sellainen, jonka voi kertoa kaljatuopin ääressä, kun haluaa pilata muiden ruokahalun: ”Tiedättekö, miltä imeksimässä oleva hämähäkkieläin näyttää?” Se herättää pienen naurahduksen, ehkä yökötyksen, ja sitten joku jo kysyykin, passaisiko perunat.

Mutta Sedaris oli oikeassa. "Ei ole kyse siitä, mitä tapahtuu, vaan siitä, miten siitä kirjoittaa".

Anekdootti kertoo, mitä tapahtui terveyskeskuksessa. Tarina – tai kunnon pakina – taas alkaa siitä, kun ymmärtää, ettei se pikkuruinen verenimijä ollut vain hyönteinen, vaan symboli koko olemassaolon absurdiudelle. Minä, vanha Homo sapiens, ravintoketjun huippu, kulttuurin ja sivilisaation kruunu, jouduin henkiseen kriisiin yhden millimetrin kokoisen, ruman öttiäisen takia.

Silloin tarina alkaa laajeta. Se ei ole enää kertomus punkista, vaan kontrollin menettämisestä. Se on kuvaus siitä alennustilasta, kun ihminen istuu terveyskeskuksen loisteputkivalossa, odottaa hihat käärittyinä ja odottaa vieläkin, että tuntematon hoitaja lausuu diagnoosin elämän ja kuoleman (tai ainakin antibioottikuurin) välillä.

Menet apteekkiin ostamaan rasvaa. Seisot apteekin jonossa numero 47 kädessäsi ja tajuat, että elämä koostuu pitkälti hallinnan tunteen ylläpitämisestä – kunnes luonnon oma pieni terroristi muistuttaa paikastamme maailmankaikkeudessa.

Eikä mikään muisto ole liian pieni, jos sen uskaltaa päästää irti pelkästä faktantarkistuksesta. Enää ei tarvitse kysyä ”Mitä sitten tapahtui?”, vaan ”Miltä tuntuu olla ihminen, joka häviää punkille?”

Ehkä se jutunpätkä siis kuuluukin tänne Sulkakynä-blogiin. Ei lääketieteellisenä raporttina, vaan muistutuksena siitä, että elämä on outoa, kutittavaa ja ajoittain hieman valkosipulilta haisevaa. Onneksi tapauksesta on jo viikko ja purema näyttää paranevan ilman antibioottia.