Tehokkuus muurahaispesässä

 

 eli miksi satavuotiasta mäntyä ei hävetä

Olen kuluneen viikon aikana yrittänyt opettaa lähimetsän muurahaisille kiireen hallintatekniikkaa. Tulos on ollut luvalla sanoen lannistava.

Sievässä rivissä kulkeva havuneulasen rahtaaja ei osoita minkäänlaista kiinnostusta 25 minuutin tehokkuusjaksoihin tai kovien aikarajojen hallintaan. Kun kysyn niiltä kohteliaasti, olisiko aikaa lyhyelle virtuaalikahvittelulle kello 14.15, ne vain väistää vasemmalta ja jatkaa matkaansa täsmälleen samaa tasaista vauhtia kuin se on jatkanut viimeiset miljoona vuotta.

Muurahainen ei suorita – se elää. Siltä puuttuu kokonaan modernin ihmistyypin hienoin keksintö: psykologinen kiire ja sen ympärille rakennettu hoppu.

Luonnossa kukaan ei juokse ehtiäkseen seuraavaan palaveriin. Kun katsoo muuttolintujen auraa syystaivaalla, on vaikea kuvitella johtohanhanhea huutamassa riveistä: ”Nyt tytöt ja pojat vähän puskuria siihen aikatauluun, me ollaan kymmenen minuuttia jäljessä Gotlannin välilaskusta!”
Ne -strategiat ja soft-stop-tarkistuspisteet jäävät taivaalla ilman huomiota. Ne vain lentävät. Jos vastaan tulee vastatuuli, siipiä lyödään tiheämmin, mutta kukaan ei saa paniikkikohtausta eikä ala täyttää työajanseurantalomaketta.

Me ihmissuvun edustajat sen sijaan olemme rakentaneet maailman, jossa tehokkuudesta on tehty uskonto ja kiireestä sen näkyvin, messinkiin valettu ansiomerkki. Kiire ei ole meille enää vain reaali matikkaa – sitä, että bussi menee kolmen minuutin päästä ja pysäkille on viiden minuutin matka. Kiireestä on tullut sosiaalinen arvo. Jos kalenterissasi on tyhjää, olet epäilyttävä.

Niinpä käymme uimahallissa urheilukello ranteessa varmistamassa, että tämäkin ”rentoutumishetki” suoritetaan optimaalisella sykealueella ja että tavoite täyttyy ennen iltauutisia. Samaan aikaan puistossa seisoo satavuotias mänty, joka ei ole koskaan kuullutkaan tavoitteista. Se on viettänyt viimeiset kahdeksankymmentä vuotta kasvattamalla yhtä ainoaa oksaa enemmän valoon päin. Eikä sitä hävetä yhtään.

Metsällä on kummallinen tapa paljastaa ihmisen kiireen hulluus. Sammalmättäällä ei tunneta termiä ”tulipalojen sammuttaminen”, ellei kyseessä ole kirjaimellinen metsäpalo. Tuuli ei myöhästy syksyn lehtien havisevasta palaveristä, eikä pikkulintu laula rästityönä eilistä aamukonserttiaan pois kuleksimasta. Kaikki tapahtuu ajallaan, mutta ilman hätiköintiä.

Ehkä paras tapa hallita kiirettä ei olekaan uusi, tiukempi aikaltaulu tai kalenterin mikro-optimointi, vaan kyky pysähtyä 5 minuutiksi Tai Chi liikkeisiin ja vertailemaan omia tavoitteitaan lähimpään mäntyyn.

Ehdotankin pientä kokeilua, kun kalenteri tuntuu ratkeavan liitoksistaan ja syke nousee pelkästä sähköpostin merkkiäänestä: Astu keittiöön ja vaivaa ruisleipätaikina. ilman kiirettä. Tai valitse ulkona ensimmäinen puu, kivi tai pilvi. Katso sitä minuutti. Sekään ei tee yhtään mitään ylimääräistä, ja silti se on täysin valmis.