Onko kaikki tarpeen?

 Katse hakeutuu aina avoimeen oveen – varsinkin sellaiseen, jonka pitäisi olla suljettu. Saatan kävellä ohi, mutta askel hidastuu. Valokuvaajana ja näitä ajatuksia kirjaavana kulkijana näen jokaisessa raossa kutsun katsoa kulman taakse, sellaiseen tilaan, jota ei ole järjestetty kenenkään katsetta varten.

Eihän siellä yleensä mitään ihmeellistä ole: pimeä loukko, portaikko tai pölyinen varasto täynnä huonekaluja odottamassa epämääräistä tulevaisuutta. Ja silti katson. Linssi hakeutuu kuin itsestään kohti hämärää, sillä kameran läpi sekasorto muuttuu joksikin aivan muuksi.

Näyttelyissä ja silotelluissa blogikuvissa meille tarjotaan aina siistitty versio todellisuudesta. Esineillä on tarkat paikkansa, tarinansa ja selittävät lappunsa. Ullakot ja kellarit ja muut rojuvarastot ovat toista maata. Kyse ei ole paikkojen salaperäisestä tutkimisesta, vaan yksinkertaisesti muista osista – tiloista, joita ei kätketä, mutta joita ei vain panna näytteille.

Tällaisessa hallitussa kaaoksessa ilmapiiri muuttuu. Tavaroita ei ole tarkoitettu ihailtavaksi, vaan ne on ahdettu seiniä vasten säilyttämisen ehdoilla: muovikassi röykkiön päällä, tuolit kasaantuneina nurkkaan. Kameralle tämä kerroksellisuus on lahja. Pölyhiukkasia kantava valokeila ja kulunut puupinta kertovat tarinaa, jota mikään lavastettu kuva ei pysty tavoittamaan.

Sama ajatus kantaa myös teksteissäni. Ennen vanhaan tavarat tehtiin kestämään, niitä korjattiin ja siirrettiin: pirtistä sivuhuoneeseen, sieltä yläkertaan ja lopulta ullakolle. Tämä hallittu sekamelska paljastaa jotain syvästi inhimillistä. Se on hiljainen vastavoima nykyajan elämäntavalle. Sama vaisto elää omissa autotalleissamme, joissa säästämme puunpalaa tai pahvilaatikkoa varmuuden vuoksi.

Sukupolvien yli laajennettuna tämä tapa synnyttää eräänlaisen historian. Se ei koostu suurista ratkaisuista, vaan tavallisen arjen kerrostumista. Esineet ovat vain pysähtyneet paikoilleen pitkän matkansa päätteeksi.

Kaikkea ei tarvitse järjestää näyttelyksi eikä jokaista nurkkaa tarvitse raivata tyhjäksi. Pysähdyn raottuvan oven kohdalle ja nostan kameran silmälleni, koska haluan näyttää ja kertoa, miltä maailma näyttää toiselta puolelta – sieltä, missä mitään ei ole lavastettu valmiiksi.