Kamera peilinä
Olemme käyneet samassa paikassa monta kertaa vuosien varrella. Se on paikka, josta on tullut yhä suositumpi kohde sekä paikallisten että vierailijoiden keskuudessa, mutta minulle se on ensisijaisesti tuttu ja kirkas maisema – jotain, jonka luulisin tuntevani läpikotaisin. Ja silti, kun palaan sinne, jokin pysäyttää miettimään: miksi sama paikka voi tuntua täysin erilaiselta joka ikinen kerta?
Hiekka rannalla ei ole paljoakaan muuttunut. horisontin raja pysyy paikallaan, päivä paistaa yhä tuttujen puiden yllä, ja taivas piirtyy tarkkana juuri siten, missä se on. Silti vuosia tuntemani maisema kantaa mukanaan jotakin uutta. Ei siksi, että paikka itsessään olisi muuttunut, vaan koska minä itse olen muuttunut.
I. Objektiivisesta tallentimesta sisäiseksi peiliksi
Ajattelin aikoinaan kameraa ensisijaisesti työkaluna – välineenä, jolla dokumentoidaan paikkoja, joissa on käyty, ja ihmisiä, joiden kanssa aikaa on vietetty. Kuten monet muutkin, oletin valokuvan olevan tapa vangita ympäröivä todellisuus sellaisenaan. Sille ajattelutavalle on toki vahvat perusteet: valokuvia käytetään todisteina, ne dokumentoivat historian käännekohtia ja säilyttävät kohteensa ulkonäön. Katsomme vanhaa kuvaa ja sanomme tyytyväisinä: "Siltä se ainakin silloin näytti."
Teknisesti kamera tekee vain sen, havainnon mihin se on rakennettu: se tallentaa valoa, varjoja ja heijastuksia. Mutta emotionaalisesti ja inhimillisesti valokuvaus vangitsee jotain aivan muuta. Se tallentaa huomion. Kuvitellaanpa tilanne, jossa kaksi ihmistä seisoo vierekkäin katsomassa täsmälleen samaa maisemaa. Vaikka he katsovat samaan suuntaan, he harvoin ottavat samaa valokuvaa. Toinen saattaa valokuvata näkymän laajuuden, kunnes kääntää katseensa pieneen, vähäpätöiseltä vaikuttavaan yksityiskohtaan – kiveen, puuhun tai valon pilkahdukseen vedessä. Toinen taas havaitsee kaksi ihmistä jotka ovat syventyneet keskusteluun rannan tuntumassa tai nousevan tuulenvireen syksyisten puiden lehdissä. Havainnot voivat poiketa toisistaan.
Sama paikka. Sama hetki. Ja silti aivan erilaiset kuvat. Emme näe eri paikkoja, mutta tuomme samaan paikkaan erilaiset historiat, kiinnostuksen kohteet, muistot ja näkökulmat.
II. Katseen valinnat ja valokuvan hiljainen muisti
Mitä minä huomasin? Mikä sai minut pysähtymään juuri tänään? Miksi suuntasin kameran linssin yhteen suuntaan enkä toiseen – miksi sisällytin yhden asian rajaukseen ja jätin toisen tyystin ulkopuolelle?
Kun valokuvausta katsoo riittävän pitkään, alkaa ymmärtää, että nämä pienet, lähes huomaamattomat päätökset kertovat vähintään yhtä paljon valokuvaajasta itsestään kuin kuvattavasta kohteesta. Jokainen rajaus on valinta, ja jokainen valinta paljastaa jotain siitä, mitä kannan sisälläni sillä tiettyä sekunnin murto-osalla, kun suljin napsahtaa.
Olen vähitellen alkanut ymmärtää, etteivät valokuvat vain tallenna edessä olevaa maailmaa. Hiljaa ja vähäeleisesti ne tallentavat myös sen, millainen ihminen minä olin sitä katsoessani. Se tekee valokuvauksesta jotain paljon suurempaa kuin pelkän dokumentoinnin: se on toimintaa, mikä tekee siitä löytöretken sekä ympäristöön että itseen.
Kommentit