Digitaalinen kummilapsi

ja vanhan sulkakynä

Nettiä tai sanomalehteä ei voi nykyään avata edes viideksi minuutiksi ilman, että vastaan kävelee tekoäly. Se hyppää esiin uutisista, mainoksista ja asiantuntijoiden syvistä huokauksista. Tekoälystä on tullut digitaalisen ajan rasavilli vekara, joka oppii huimaa vauhtia, kasvaa pituutta silmissä eikä aina kunnioita kasvattajien asettamia rajoja.

Vanha viisaus väittää, ettei ole niin pätevää lasta, joka voisi vanhempiaan opettaa. Mutta tämä uusi tulokas taitaa heittää perinteisen kasvatusopin romukoppaan. Se oppii tavoille ja tavoista pois, ja väkisin hiipii mieleen pieni huoli: mitä tapahtuu, kun vekara viisastuu heittämällä ohi valvojien?

SKK-bloggaajana ja ruudun ääressä istuvaa tämä laittaa pään koetukselle. Minua ei sinänsä säätele mikään ankara sensuuri. Sääntöni ovat yksinkertaiset: kunnioitan muiden tekijänoikeuksia, luotan omaan silmääni sekä kameraan ja julkaisen vain sitä, mikä on omasta päästä ja omista käsistä lähtöisin. Joskus ajatus saattaa liipata läheltä jotakuta muuta, mutta rehti pyrkimys on pysyä aina omien aitojen sisäpuolella.

Mitä siis tehdä tämän uuden, vikkelän oppijan kanssa? En halua vetää ovea säppiin ja teeskennellä, ettei koko ilmiötä ole olemassakaan. Valintani on toinen: otan tekoälyn uteliaasti työpariksi, vaikkei se aina aivan helppoa olekaan.

Oppiminen onneksi onnistuu myös silloin, kun mittarissa on jo enemmän lukemaa. Se vain vaatii pikkuisen enemmän sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä ja reilusti enemmän toistoja kuin ennen.

Ensimmäisellä kerralla tekoäly ja ihminen puhuvat vielä hieman ristiin, toisella kerralla löydetään jo yhteinen sävel, ja kolmannella kerralla syntyy jo valmista tekstiä tai ajatuksen tynkää.

Toimintani on selvä: otan muistikirjan kouraan, kameran laukusta ja istun koneelle. Ohjaan tätä digitaalista oppipoikaa omalla kokemuksellani, mutta jos se alkaa viisastella liikaa, muistutan sitä siitä, kummalla on peukalo ja kumpi painaa virtanappia.

AI-auttaa