Lasiin valutettu viisaus

Kotikaljaa

Sanovat, että ihminen on sitä mitä hän syö – ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä tarkemmin hän laskee mitä juo. Nuorempana ruokapöydässä riitti, että juoma oli märkää ja sitä oli tarpeeksi. Nykyään pelkkä aterialle asettuminen vaatii jonkinmoista taulukkolaskentaa, terveysoppia ja vähintään kaksi syvää huokausta.

Kaikki alkoi viideltä eräänä iltapäivänä. Seisoin keittiössä tölkki kädessä ja suoritin tieteellistä riskiarviota: jos nautin tämän yhden vitosprosenttisen oluen ruoan painikkeeksi täsmälleen kello 17.00, se ehtii muuttua leppoisaksi mieleksi ja B-vitamiiniksi ennen kuin iltuutiset alkavat. Mutta Sisäinen Terveystarkastajani – se säntillinen mies, joka asuu nykyään päässäni alkoi välittömästi naputtaa kalkulaattoria. *Syke nousee! Yöuni kärsii! Maksaparka ei saa ikinä pekkasia!*

Sydämeni lepyttämiseksi päätin palata juurilleni ja jatkaa panimomestarina. Kaivoin kaapista perinteisen Tuoppi-uutetölkin.

Jatkan: itsetehtyä kotikaljaa, perinteiden vaalimista, maltaista sielunhoitoa! Mutta heti ensimmäisessä mutkassa iski eksistentiaalinen kriisi. Paljonko sokeria uskaltaa viiteen litraan laittaa? Ohje sanoo toista, terveysvalistus toista ja oma makuaisti kolmatta. Jos laitan liikaa, tulla tupsahtaa vahingossa rankkia ja Sisäinen Tarkastaja saa halvauksen. Jos laitan liian vähän, tuloksena on haaleaa astianpesuvettä, jossa ui eksynyt hiivahiutale.

Käytän tasan 150g/5ltr. tuossa sokerimäärästä on 50g fariinisokeria, jotta juoma näyttäisi tummalta ja vakavasti otettavalta ruokajuomalta, ja jätän vuorokaudeksi käymään -sitten jääkaappiin.

Seuraavana päivänä keittiöstä kuuluu lupava sihahdus. Hiiva oli tehnyt parhaansa. Se on syönyt sokerit, sylkenyt tilalle pienen B-vitamiiniannoksen ja jättänyt jäljelle kotoisan tuoksun, joka tuo mieleen Laviassa järjestetyn Satakunnan maatalousnäyttelyn 9.–10. heinäkuuta 1966.

Mallas tuoksuu jo, kello viisi kaadan lasiin vaahdon pehmeän. Kohtuus viipyilee kielellä, lokakuisen sunnuntaipäivän tyyni ilta.

Kultaista vaahtoa, syysillan kello viisi, mielen hiljaisuus.
Nyt kun kaadan kylmää kaljaa lasiin pienen kuohun kera, voin vain ihmetellä, miten monimutkaiseksi elämä on mennyt. Ennen juotiin kun oli jano, nyt juodaan oppikirja kädessä.

Mutta pakko myöntää: kun kello lyö viisi ja uunipelti kolahtaa, tämä muovikannussa käynyt maatiasjuoma voittaa oppikirjat kuusi–nolla. Terveysprofeetat saavat pitää kaloritaulukkonsa. Minä pitäydyn tässä perinteisen, kotikaljan kohtuudessa.

Mallas tuoksuu jo,

lasiin vaahdon pehmeän
kello viisi lyö.

Kohtuus viipyilee tuokuu,

syyspäivän tyyni ilta.