Hiljaiset menetykset

 

Meillä ikääntyvillä on puolia, joista emme puhu kovin paljon. Käytämme paljon aikaa oppiaksemme, miten elää hyvin vanhuudessa, mutta vaikeampi kysymys on, miten elämme silloin, kun ikä alkaa viedä meiltä juuri ne asiat, jotka ennen tekivät elämästä elämisen arvoisen.

Puhumme mielellämme liikunnasta, peleistä, TV-ohjelmista ja yhteisistä aterioista. Iloitsemme lastenlapsista, syntymäpäivistä ja matkoista. Puhumme siitä, mikä toimii, emme siitä, mitä menetämme. Mutta kun katson ympärilleni ja vietän tarpeeksi aikaa vertaisieni parissa, nään sen kaiken.

Kehon ja mielen luopumiset

Vanheneva keho alkaa vähitellen muuttua vähemmän yhteistyökykyiseksi. Näen ihmisiä, jotka eivät enää pysty ajamaan autoa. Kuulokyky heikkenee, kävely muuttua epävarmaksi ja muisti alkaa pätkiä. Tämä koskee myös minua itseäni: huomaan yhä useammin, kuinka muistoni tuntuvat poistuvan kuin deletoituina.

Ympärilläni on myös paljon leskiä, jotka opettelevat sopeutumaan puolison poissaoloon. Poisnukkunut ihminen ei katoa mielestä siksi, että kalenterin sivut kääntyvät eteenpäin. Näen, miten ihmisistä tulee vähitellen riippuvaisia muista aivan tavallisissa, jokapäiväisissä asioissa, sellaisissa, joita he ennen tekivät sen kummemmin ajattelematta.

Raskainta tämä on kotona. Näen vaimoni muistisairauden etenevän, ja autan häntä jo kaikkein yksinkertaisimmissakin asioissa. Arki on muuttunut hiljaiseksi huolenpidoksi. Kun napitan vaimoni takin tai ohjaan hänet lempeästi keittiön pöydän ääreen, huomaan samalla oman väsymykseni. Luopuminen ei tapahdu yhtenä suurena pamahtavana hetkenä, vaan pieninä, huomaamattomina murenemisina joka päivä. Se on sitä, kun tutut silmät katsovat minua kysyvästi, ja kun oma mieleni etsii sanoja, jotka olivat vielä eilen itsestäänselvyyksiä.

Silti kaiken tämän luopumisen keskellä on jotain, mikä ei katoa. Se on läsnäolo. Kun sanat vähenevät, lämmin käden kosketus painaa enemmän. Kun suuret tulevaisuudensuunnitelmat kuivuvat kasaan, tästä hetkestä, tästä yhdessä juodusta kahvikupillisesta tai aamuauringon säteestä olohuoneen matolla tulee koko maailma.

Ehkä vanhuudessa ei ole kyse vain siitä, miten kestämme menetykset, vaan siitä, miten opimme löytämään merkityksen silloin, kun kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Me emme pysty pysäyttämään ajan kulkua emmekä omien tai toisen voimien rapistumista, mutta voimme päättää kulkea tämän matkan arvokkaasti, toisiamme tukien ja pienenpieniä ilonpilkahduksia varjellen.