Torstai ei anteeksi pyydä

Torstai-aamu oli tänään kuin vanha, kulunut villasukka, joka on pyörinyt villakoirien seassa sängyn alla viikon tai pari: harmaa, tunkkainen ja hieman likainen.

Astun keittiöön ja päätän keittää kahvia vielä puoliunessa. Sähköhammasharja pörisee suussa kuin raivostunut ampiainen, kun yritän samaan aikaan osua vesikannulla keittimen säiliöön. Teen kuitenkin puolen tunnin aamujoogan. Lopputulos on selvä: joogauksen jälkeen olo on suhteellisen tyyni, vaikka vettä on pöydällä, kahvinporot pitkin lattiaa ja sukat märkinä. Siinä vaiheessa totuus iskee vasten kasvoja. Kuten sanotaan: ”Eihän siitä taaskaan mittään tullu, ko susi söi eväät.”

Seison siinä suodatinteline kädessä ja mietin elämän menoa. Aivot raksuttavat samaa tahtia kuin vanha Deutz 40 -dieseltraktori kovalla pakkasella, vain kova pörinä kuuluu, mutta mitään ei tapahdu. Sitten alkaa avainten metsästys. Etsin takintaskuista, repusta ja varmuuden vuoksi jääkaapista, koska torstaina kaikki on mahdollista.

Lopulta avaimet löytyvät tuolilta vaatteiden alta. Katson peiliin, näen pystyyn nousseen tukkani ja huokaisen syvään. Mieleen muistuu toinen viisaus: ”Saakohan sit sit sitäkää.”

Nappaan kylmän kahvitilkan ja säntään ulos, vien roskapussit, sataa thuttaa. Torstai ei pyydä anteeksi, se vain rullaa eteenpäin. Mutta hei, huomenna on jo perjantai!

Aamuinen kaaos,
sukat märkinä kuljen.
Perjantai siintää.