Miksi en lopeta SKK-blogia?

 

 – Pohdintoja digitien pientareelta

Jossain vaiheessa jokainen omalla naamallaan ja sydämellään kirjoittava sisällöntuottaja pysähtyy risteykseen. Katsoo kylttiä, jossa lukee Seuraajat, ja toista, jossa lukee Mielekkyys. Silloin saattaa tulla mieleen ajatus pillien pussiin laittamisesta.

Kysymys kuuluu: mahtuuko kahdeksankympin kynnyksen ylittänyt mies enää nykyajan digitaaliseen muottiin? Tavoitanko minä ”ikäiseni yleisön”, vai pitäisikö minun edes?

Vastaus tuli mieleen pienen pureskelun jälkeen: Enhän minä luovuta!

Päinvastoin. Se, etten halua mahtua valmiisiin lokeroihin tai tavanomaisiin kaavoihin, ei ole mikään heikkous. Se on minun valttini. Verkkomaailma tuntuu olevan pullollaan samasta muotista valettua hätäistä tarinaa. Miksi siis hiljentäisin oman ääneni, kun aito, hidastamisen taitoon nojaava ja elämän hioma perspektiivi on verkkomaailmassa nykyään harvinaista herkkua? Nuoremmatkin sukupolvet etsivät usein juuri sitä, mitä somen uutisvirrasta uupuu: rauhaa, kirkasta havainnointia ja aitoa tarinaa.

Jotta tämä tekemisen palo pysyy kirkkaana, päätin laatia itselleni kymmenen pyhää sääntöä – tai ehkä ennemmin lempeää kompassineulaa – joilla pito säilyy ja polku kirkastuu:

1. En muuta aiheita, muutan kulmaa. Omat mielenkiinnon kohteet ovat tämän blogin moottori. Jos alkaisin kirjoittaa siitä, mitä luulen muiden haluavan, tekemisestä katoaisi henki. Pidän aiheet, mutta tuon niihin oman elämänkokemukseni ja havainnointikykyni suodattimen.
   
   
2. Blogini on vastapainoa pikakulttuurille. Nykyaika juoksee, mutta minulla ei ole kiirettä. Aito pohdiskelu, syventyminen ja pienten yksityiskohtien kunnioittaminen ovat lukijalle keidas. Saa luvan pysähtyä.
   
   
3. Kytken kuvan ja sanan entistä tiiviimmin yhteen. Ei tarvitse valita kameran ja näppäimistön välillä. Kuva vangitsee katseen ja toimii syöttinä, teksti syventää – tai toisin päin.
   
   
4. Harjoitan tiivistämisen taitoa. Pitkä pötkö tekstiä voi tuntua näytöllä raskaalta. Yhdistän visuaalisuuden muotoon: pariin tarkkaan lauseeseen, haikuun, tankaan tai lyhyeen tarinalliseen oivallukseen.
   
   
5. Etsin sukupolvien rajapintoja. Luonto, tekeminen, havainnointi, lukeminen ja luovuus ovat ajattomia teemoja. En kirjoita "vanhan miehen suulla", vaan innokkaan omaishoitajan, tekijän ja kokijan äänellä.
   
   
6. Määrittelen yleisöni. Lukijakuntani ei ole jokin rajattu ikäryhmä. Yleisöni ovat ne yksittäiset ihmiset iästä riippumatta, jotka jakavat saman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Kourallinen ymmärtäviä ja sitoutuneita lukijoita riittää paremmin kuin hyvin.
   
   
7. Käytän blogia ajatteluni päiväkirjana ja muistipankkina. Kun blogi on ensisijaisesti oma luova arkistoni ja ajatusten muotoilupaikka, suorituspaineet haihtuvat ilmaan. Julkisuus on vain mieluisa bonus.
   
   
8. Tuon sisältöä esiin sopivista ovista. Lukijat eivät aina löydä perille itsestään. Voin silloin tällöin nostaa jonkin kuvan tai parin lauseen ajatuksen näytille paikkoihin, joissa valokuvauksen tai kirjoittamisen ystävät kokoontuvat.
   
   
9. Luotan tarinan voimaan. Pelkkä fakta tai harrastus ei aina riitä, mutta tarina sen takana tempisee mukaansa. Miksi tämä valon pilkahdus pysäytti? Mitä ajattelin, kun tartuin toimeen? Tarina vetoaa aina, oli se sitten fiktiota tai factaa.
   
   
10. Luen itselleni teemateoksia. Teen kirjoittamisesta pelin ja luon selkeitä sarjoja: viikon kuva ja ajatus, kuukauden oivallus tai pieni tarinatuokio. Ehkä selkeämpi raami tekisi tekemisestä kevyttä ja raikasta.
    
    

Kun riisun suorituspaineet ja yleisömäärät ja katson tätä kaikkea puhtaasti tekemisen ilon, oivaltamisen ja ajatusten kirkastamisen kautta – mitä jää käteen?

Rauha, uteliaisuus ja valtava into taltioida seuraava hetki.

Sulkakynä ei siis putoa, eikä linssinsuojus pysy kiinni, vaan matka jatkuu!