Jalkava sana valonmatkassa

 Ennen vanhaan, kun mies sanoi sanan, se matkasi pirtin pöydässä istuville, jos ääni oli kantava. Korkeintaan se lennähti kylänraitille ja palasi viikon päästä takaisin hieman pyöristyneenä, kenties siinä oli ripaus lisää värikynää matkan varrelta. Mutta se pysyi sentään samassa pitäjässä, puhui samaa murretta ja söi samaa ruisleipää. Vanhan ajan japanilaiset haikumestaritkin vaelsivat aikoinaan jalkaisin polulta toiselle, ja heidän sanansa kulkivat samaa tahtia: verkkaan, ihmiseltä ihmiselle, kantautuen majatalon hämärästä seuraavaan kylään.

Nyt on toisin. Nykyaikana mies istahtaa alas, napsauttaa konetta ja päästää sanan digitaaliselle tielleen. Ja sehän ei kävele, se ei edes juokse, vaan se suhahtaa maailmalle valon nopeudella. Sähköinen bitti ei kysele matkalippua eikä passia, vaan se on sekunnin murto-osassa yhtä aikaa sekä naapurin puutarhassa että Tokion vilinässä.

Mutta mitä matkalla tapahtuu? Siinäpä se nykyajan suuri ihme ja vaara piileekin.

Kun suomalaisen mielen syövereistä syntynyt ajatus sinkoutuu valokuitua pitkin maailman turuille, sitä on vastassa tekoäly ja automaattinen kääntäjä. Koneparka ottaa suomalaisen sanan, pyörittää sitä algoritmeissa ja yrittää parhaansa mukaan pukea sen vaikkapa swahiliksi tai mandariinikiinaksi. Se kääntää kyllä kirjaimet ja kieliopin, mutta ymmärtääkö se koivunmahlan maun, kaamosajan hiljaisuuden tai sen, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan jotain "ihan vain vähän sinne päin"?

Japanilaiset mestarit uskoivat kotodamaan, sanan salattuun henkeen. Kun sana joutuu suuren maailman mekaaniseen käännös myllyyn, sen henki on vaarassa karata. Sana saattaa kaukaisessa maassa joutua pukeutumaan aivan outoon kaapuun. Lukija merten takana nyökkäilee ja luulee ymmärtävänsä, mutta kenties hän lukeekin jotain aivan muuta kuin mitä täällä ruudun ääressä kirjoitettiin. Alkuperäinen sanoma on saattanut matkalla saada uudet olkihatut, uudet kengät ja aivan toisenlaisen vaeltajan sauvan.

Kaikki muuttuu, se on ikuinen laki – niin bittiavaruudessa kuin vanhoissa runoissakin. Mutta jos kaukainen lukija maailman vilinässä kaikesta huolimatta tuntee tekstin äärellä saman pienen hymyn tai kaipauksen kuin sinä sitä kirjoittaessasi, sanan henki on löytänyt perille. Se on selvinnyt matkasta, koneista huolimatta.

Tämän digitaalisen ja ajattoman vaelluksen voi tiivistää kolmeen haiku riviin, jotka sitovat yhteen pohjoisen kaamoksen ja vanhan viisauden:

 

Sana jalkava
kiitää pian pitkälle
muuttuu mennessään