Yöttömän yön mietteitä:

 

 Vanhat herrat ja uudet aseet

Järvi on tyyni,
mutta matkaradiossa
ärisee maailma.

Hyvää juhannusaattopäivää! Sääkin näyttää kerrankin suosivan tulevan yöttömän yön juhlintaa. Suomen kesä on kauneimmillaan: koivut tuoksuvat, järvivesi houkuttelee ja aurinko kieltäytyy menemästä nukkumaan. Mutta kun istuu laiturinnokassa kahvikuppi tai jokin virvoittavampi juoma kädessä, ajatukset karkaavat väkisinkin siihen, miten kummallista rataa maailman meno pyörii.

Meillä täällä pohjolassa nautitaan luonnon rauhasta, mutta maailman näyttämöä johtavat äreät vanhat valtiomiehet. Niin idässä kuin lännessäkin korkeinta valtaa käyttävät johtajat, joiden parhaat nuoruusvuodet ovat kaukana takanapäin. He ovat kansojensa valitsemia – tai sellaiseksi itsensä junailijoita – ja heidän pitäisi tuoda maailmaan rauha ja vakaus. Mutta saavatko he sitä aikaan sotimalla? Se pistää miettimään.

Itsekin ikäihmisenä sitä joskus pohtii, millaista on tehdä koko maapallon kohtaloa määrääviä, viisaita päätöksiä silloin, kun ikä sekä psyykkinen ja fyysinen kunto eivät enää ehkä ole parhaimmillaan. Päivät ovat pitkiä ja vastuu painaa. Mikä ihme on se voima, joka pitää nämä vanhat valtiaat niin tiukasti valtikan varressa, etteivät he malta siirtyä ansaitulle eläkkeelle ja antaa tilaa nuoremmille? Luulisi kansoilla olevan parempiakin, tuoreempia vaihtoehtoja. Vai onko kyseessä pelkkä illuusio? Onko se julkisuudessa patsasteleva keulakuva loppujen lopuksi edes se todellinen päättäjä, vai johtaako maata taustalla jonkinlainen nykyajan politbyroo ja neuvonantajien armeija, joka kuiskaa korvaan, minne mennään ja mitä sanotaan?

Jotenkin tuntuu hirvittävän tyhmältä ja järjettömältä tämä nykymeno. Miljoonien arvoisilla ohjuksilla ja droneilla pistetään matalaksi kokonaisia kaupunkeja ja elämän edellytyksiä – infrastruktuuria, joka sitten vähän myöhemmin aiotaan kaiketi rakentaa verorahoilla uudelleen. Ensin tuhotaan, sitten korjataan, ja jossain välissä juhlitaan voittoa raunioilla. Varmaankaan ihmiskunta ei koskaan opi. Jos meillä olisi halua oppia, olisimme kai oppineet jotain tässä kivikauden jälkeisessä sivilisaatiossa. Mutta ei. Historia on pelkkää sotaa ja loputonta valtataistelua. Se tuntuu olevan ihmislajin perusluonne, oli vuosisata mikä hyvänsä.

Nyt katseet suunnataan jo taivaalle. Edessä on avaruuden valloitus, joka saattaa kaiken tämän teknologian keskellä olla kohta helpompaa kuin Ukrainan, Taiwanin tai edes Grönlannin saaminen pysyvästi jonkin suurvallan valtapiiriin. Mutta turha kuvitella, että avaruus mikään rauhan tyyssija olisi. Eiköhän sinne viedä samat vanhat syntipukit ja ahneudet mukana. Ennen pitkää edessä on varmaankin planeettojen välistä nahistelua siitä, kuka omistaa minkäkin asteroidin kaivosoikeudet.

Sittenkin – kaikesta kyynisyydestä huolimatta – näin keskikesän juhlan kunniaksi sitä haluaisi uskoa parempaan. Toivottavaa olisi, että ihmiskunta viimeisellä hetkellä oppisi elämään sovussa, eikä tuhoaisi tätä hienoa sivilisaatiota kokonaan.

Mutta nyt, suljetaan uutiset hetkeksi. Annetaan maailmanpolitiikan hautua omassa liemessään. Illalla sytytetään juhannuskokko, nautitaan yöttömästä yöstä ja toivotaan, että huominen on edes hiukan viisaampi kuin tämä päivä. Oikein hyvää ja rauhallista juhannusta!