Sulkakynä ja kamera:
Tyhjäntoimittamisen ylistys
Meidät ihmiset on ohjelmoitu tehokkuudella. Kaikella pitäisi olla tarkoitus, suoritus ja loppuraportti. Jos erehdyt istumaan hetkeksi toimettomana, sisäinen konsultti alkaa heti kysellä suorituskykymittareiden perään. Siksi ajattelinkin nyt ryhtyä kapinalliseksi ja kirjoittaa ylistyslaulun jollekin niinkin radikaalille kuin arkiselle joutilaisuudelle.
Valokuvaus on minulle täydellinen tekosyy tähän anarkiaan. Kamera kädessä voin hyvällä omallatunnolla vain olla. Jos joku kysyy, mitä teen, voin aina näyttää linssiä –hei, tässä luodaan valokuvataidetta! Todellisuudessa saatan vain seistä tuntikausia tuijottamassa mutkaista puunrunkoa kävelyretkellä tai istua marketin penkillä ihmettelemässä ihmisvilinää. Luin jostain viisauden, joka osui ja upposi: kun uskaltaa edes hetkeksi antautua pelkälle olemiselle, huomaa, ettei maailma olekaan pelkkää raaka-ainetta jotakin "elämä"-nimistä projektia varten.
Tao-kirja kertoo niin kutsutun ”hyödyttömän puun tarina”. Sen runko oli niin vääntynyt ja oksat kyhmyiset, ettei yksikään puuseppä nähnyt sille mitään käyttöä. Niinpä kukaan ei vaivautunut kaatamaan sitä. Ja tiedättekö? Puu sai kasvaa rauhassa vuosisatoja, tulla valtavaksi ja tarjota lempeää varjoa sadoille väsyneille ohikulkijoille.
Meillä on nykyään pakkomielle siitä, että kaikesta pitäisi puristaa irti jokin hyöty. Juostaan niin kovaa, että unohdamme tuon ”tuottamattoman” ajan tärkeyden. Juuri siinä pysähdyksessä nimittäin piilee viisaus: silloin ihminen järjestäytyy uudelleen, lataa akkunsa ja selviää tästä kaikesta turhasta kiireestä. Kamerani etsin hakeutuu melkein itsestään kohti näitä pysähtymisen paikkoja.
Minua vetää puoleensa minimalismi, tyhjät tilat, etäinen horisontti, aamun ensimmäinen valo, maisemassa yksin huojuvat puut –tai ihmiset ja linnutkin, jotka vain istuvat hiljaa aloillaan ja tarkkailevat maailman menoa. Ne ovat arjen parhaita pysäkkejä.
Lopetetaan tämä tehottomuuden manifesti Jane Austenin sanoihin, jotka tiivistävät kaiken olennaisen paljon minua tyylikkäämmin: ”Kauniina päivänä varjossa istuminen ja vehreyden katseleminen on täydellisin virkistys.” Joten kamerat kaulaan ja istumaan. Maailma pyörii kyllä hetken ilman kiirehtimistä.
Meidät ihmiset on ohjelmoitu tehokkuudella. Kaikella pitäisi olla tarkoitus, suoritus ja loppuraportti. Jos erehdyt istumaan hetkeksi toimettomana, sisäinen konsultti alkaa heti kysellä suorituskykymittareiden perään. Siksi ajattelinkin nyt ryhtyä kapinalliseksi ja kirjoittaa ylistyslaulun jollekin niinkin radikaalille kuin arkiselle joutilaisuudelle.
Valokuvaus on minulle täydellinen tekosyy tähän anarkiaan. Kamera kädessä voin hyvällä omallatunnolla vain olla. Jos joku kysyy, mitä teen, voin aina näyttää linssiä –hei, tässä luodaan valokuvataidetta! Todellisuudessa saatan vain seistä tuntikausia tuijottamassa mutkaista puunrunkoa kävelyretkellä tai istua marketin penkillä ihmettelemässä ihmisvilinää. Luin jostain viisauden, joka osui ja upposi: kun uskaltaa edes hetkeksi antautua pelkälle olemiselle, huomaa, ettei maailma olekaan pelkkää raaka-ainetta jotakin "elämä"-nimistä projektia varten.
Tao-kirja kertoo niin kutsutun ”hyödyttömän puun tarina”. Sen runko oli niin vääntynyt ja oksat kyhmyiset, ettei yksikään puuseppä nähnyt sille mitään käyttöä. Niinpä kukaan ei vaivautunut kaatamaan sitä. Ja tiedättekö? Puu sai kasvaa rauhassa vuosisatoja, tulla valtavaksi ja tarjota lempeää varjoa sadoille väsyneille ohikulkijoille.
Meillä on nykyään pakkomielle siitä, että kaikesta pitäisi puristaa irti jokin hyöty. Juostaan niin kovaa, että unohdamme tuon ”tuottamattoman” ajan tärkeyden. Juuri siinä pysähdyksessä nimittäin piilee viisaus: silloin ihminen järjestäytyy uudelleen, lataa akkunsa ja selviää tästä kaikesta turhasta kiireestä. Kamerani etsin hakeutuu melkein itsestään kohti näitä pysähtymisen paikkoja.
Minua vetää puoleensa minimalismi, tyhjät tilat, etäinen horisontti, aamun ensimmäinen valo, maisemassa yksin huojuvat puut –tai ihmiset ja linnutkin, jotka vain istuvat hiljaa aloillaan ja tarkkailevat maailman menoa. Ne ovat arjen parhaita pysäkkejä.
Lopetetaan tämä tehottomuuden manifesti Jane Austenin sanoihin, jotka tiivistävät kaiken olennaisen paljon minua tyylikkäämmin: ”Kauniina päivänä varjossa istuminen ja vehreyden katseleminen on täydellisin virkistys.” Joten kamerat kaulaan ja istumaan. Maailma pyörii kyllä hetken ilman kiirehtimistä.
Kommentit