Havaintoja

 Uteliaisuus on arjen moottori

Vanha kansa tapasi sanoa, että uteliaisuus on vaarallista – se kuulemma vei kissalta hengen. Entisaikoina asioiden urkkimista pidettiin syntinä ja kurjien ihmisten paheena. Silloin ajateltiin, että ihmisen ei pidä kurkistella verhojen raosta naapuriin saati alkaa liikaa sormeilla luonnon suuria salaisuuksia. Parempi oli pysyä siinä, mikä oli ennalta tuttua ja turvallista, ja antaa elämän rullata omalla painollaan.

Mutta kuinkas kävikään? Maailma muuttui, ja tuosta entisestä synnistä on tullut paras hyve, mitä ihmisellä voi olla.

Kun keksijät ja tutkimusmatkaajat alkoivat toden teolla ihmetellä maailmaa, huomattiin, ettei pelkällä vanhan kertaamisella päästä puusta pitkään. Tarvittiin palavaa halua katsoa sinne, minne valo ei vielä loistanut, tutkia avaruuden ääriä ja toisaalta taas aivan pienenpieniä arjen näkymättömiä maailmoja. Tästä kiinnostuksesta tuli voima, joka ravisteli meidät hereille vanhoista uskomuksista.

Tänä päivänä uteliaisuutta ei enää pidetä joutilaiden ihmisten pahanilkisyytenä. Se on mielen lujuutta, viisautta ja sielun virkeyttä. Se on se sisäinen moottori, joka saa meidät aamulla keittämään kahvit ja miettimään: mitähän uutta tämä päivä tuo tullessaan?

Kone laskee ja muistaa, mutta ihminen ihmettelee.

Nykyään puhutaan paljon hienon hienoista tietokoneista ja älykkäistä laitteista, jotka osaavat seuloa valtavia tietomääriä sekunnin murto-osassa. Ne löytävät kaavoja ja järjestyksiä sieltä, mistä ihmissilmä näkee vain pahaa sotkua.

Mutta yksi asia niiltä puuttuu: aito ihmettelyn lahja.

Kone ei koskaan pysähdy katsomaan maailmaa sillä silmällä, että miksi ihmeessä tuo asia on noin. Sillä ei ole sisäistä uteliaisuutta, ei halua oppia vain oppimisen ilosta, eikä se tunne löytämisen riemua. Kone tekee mitä käsketään, mutta ihminen kysyy kysymyksiä. Juuri tämä ihmettely ja kysyminen pitää meidät ihmisinä.

Mielen joustavuutta koko elämä

Maailma muuttuu sellaista vauhtia, että valmiit vastaukset vanhenevat ennen kuin niitä ehtii edes kunnolla oppia. Jos sulkee silmänsä ja ajattelee olevansa valmis, huomaa pian jääneensä joukosta.

Tässä ajassa uteliaisuus on paras vanhan nuoruudenlähde. Se on se voima, joka saa tarttumaan outoihin, kirjoihin, uusiin työkaluihin, kokeilemaan ennakkoluulottomasti ja pitämään mielen joustavana naaman ryppyjen määrästä huolimatta. Se pitää koko eliniän uuden oppijana.

Kun pitää silmänsä ja mielensä avoinna, alkaa tehdä tarkkoja havaintoja arjen pienistä yksityiskohdista. Silloin huomaa asioita, joita muut vain vilkaisevat: miten valo siivilöityy verhon läpi, miten kesäinen luonto muuttaa muotoaan tai miten kaksi täysin erilaista asiaa voikin sopia yhteen, oli kyse sitten kirjoittamisesta, valokuvaamisesta tai vaikkapa omaishoitajana kokeillessa uutta ruokareseptiä.

Uteliaisuus ei vienyt siltä kissalta henkeä. Päinvastoin, se antaa meille jokaiselle uutta virtaa katsoa ainakin huomiseen.