Etsintää

Arjen salapoliisityö pitää mielen valppaana

 Joka päivä on uusi tutkimusmatka omassa kodissa, ja parhaita ovat ne löydöt, joiden kohdalla joutuu kysymään: ”Kuka ihme tämän on tähän laittanut?” – ja tietää vastauksen jo ennen kuin ehtii pyöräyttää silmiään.

Se, että kadoksissa oleva tavara löytyy sieltä, mistä sitä on jo kolmesti etsinyt, ei ole muistin puutetta. Se on fysiikan lakien tilapäistä murenemista. Kodissamme nimittäin vallitsee ilmiö, jota kutsun ”Varmaksi paikaksi” – se on mustan aukon pikkuserkku, paikka niin looginen ja turvallinen, että sinne laitettu esine siirtyy välittömästi toiseen ulottuvuuteen.

Kun se hälyttimen painike lopulta löytyi sieltä laatikosta, vaatekasan alta, heräsi kysymys: miten esineen löytämisestä voi tehdä taidetta?

Kadonneen napin arkeologiaa

Löytöhetki ei ole vain pelkkä huokaus ja "kas, tässähän tämä". Se on täysiverinen arkeologinen kaivaus, jossa jokainen villasukkien kerros on oma aikakautensa.

Kun nostaa päällimmäisen sukan, löytää eilisen. Kun siirtää sen alta muut villasukat, päätyy viime viikkoon. Ja siellä pohjalla, alimman kerroksen suojissa, lepää kadonnut soittokellon nappi – vaiti ja rauhassa, kuin faarao hautakammiossaan. Se ei ollutkaan kadonnut. Se oli vain vetäytynyt omaan hiljaisuuteensa, odottamaan oikeaa hetkeä tulla löydetyksi.

Tavaroiden piiloleikki on herkkää lajityyppiä. Se vaatii etsijältä kylmähermoisuutta, sillä jos esinettä etsii liian raivokkaasti, se pelästyy ja pysyy piilossa pidempään. Mutta kun laatikkoa lähestyy muina miehinä, ikään kuin vain ohimennen vähän vaatteita pöyhien, napsahdus kuuluu: tässä minä olen, oletko sinä minua kaivannut?


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Puolison kotiinpaluu sairaalasta on uuden alku

Kuva
  —kolme asiaa, joita elämä ei opeta valmiiksi Keskiviikkona se tapahtuu. Tänään kuulin, että sairaalajakso päättyy ja vaimoni palaa kotiin. On helpottavaa nähdä, miten kaatumisvammat ovat parantuneet ja askel on taas varmempi. Mutta meillä asuu vieras, joka ei lähde pois: muistisairaus. Luin äskettäin tekstin asioista, joita elämä itsessään ei meille opeta, vaan ne on oivallettava ja hyväksyttävä itse, usein kantapään kautta. Omaishoitajuus on ollut minulle juuri tätä: jatkuvaa oppimista, jossa lukemani kokemus- ja oppikirjat eivät riitä. 1. Hyväksyminen ei ole luovuttamista. Artikkelissa puhuttiin siitä, miten meidän on kohdattava todellisuus sellaisena kuin se on. On helppoa hyväksyä paraneva leikkaushaava, mutta paljon vaikeampaa hyväksyä hiipuva muisti ja vaikeudet arkisessa keskustelussa. Olen huomannut, että rauha löytyy vasta, kun lopetan vertaamisen siihen, mitä olimme ennen, ja alan nähdä sen, mitä olemme nyt. 2. Kontrolli on illuusio. Omaishoitajana haluaisin "korjat...
Read more »

Tanssia Alzheimerin kanssa

Kuva
  – kompastelua ja iskuja Meillä on kotona asunut jo muutaman vuoden verran eräs kutsumaton, mutta valitettavan pysyvä vuokralainen: Alzheimer. Vaimoni kiusana. Se on pesiytynyt piirongin laatikon pohjalle ja sieltä käsin piinaa meidän arkipäiviä. Moni ajattelee Alzheimerista kuullessaan ensin muistihäiriöitä – ja kyllä, ne ovatkin riesa, suuri sellainen. Avaimet ja muut tavarat ovat hukassa, sanat katoavat suusta kesken lauseen ja eilinen tuntuu joskus olevan sumun peitossa. Mutta tiedättekö, ne eivät ole se pahin. Ne ovat vain etulinjan taistelijoita tässä sodassa. Suurin ja kaunein huolenaiheeni liittyy vaimoni fyysiseen tasapainoon. Siitä kun tuntuu olevan jäljellä enää pelkkä muisto. Kaatumisia on ollut niin paljon, että olen alkanut harkita, pitäisikö hankkia kypärä ja otsalamppu jokapäiväiseen käyttöön. Illalla olimme pienellä kävelyllä, sellaisella rauhallisella, korttelin ympäri kiertävällä lenkillä. Kaikki tuntui olevan hyvin, kunnes paluumatkalla vaimoni päätti demonstr...
Read more »