Lippestikku

 

 ja tiskiveden salaisuus

Jos joku olisi 1950-luvulla Laviassa tullut sanomaan äidille, että tuosta pumppukaivon takana rehottavasta jättiläis puskasta saa erinomaisia kuituja ja tärkeitä hivenaineita, äiti olisi varmaan katsonut puhujaa pitkään, pyyhkäissyt kädet esiliinaan ja käskenyt mennä joutavia puhumasta.

Siihen aikaan lipstikka – tai kotoisasti Lippestikku – ei ollut mikään hienostunut keittiö yrtti, vaan pikemminkin pihan perän virallinen valvontajohtaja. Se kasvoi siinä mustaherukka puskan ja nokkosten kyljessä, sopivasti keittiön oven ulkopuolella. Paikka oli valittu strategisesti: siihen oli helppo heittää sankosta haaleat tiskivedet. Ja miltä pohjalta lipstikka ponnisti! Saunanraikas mäntysuopa ja emännän ahkeruus loivat sille sellaisen lannoite pohjan, että puska kohosi kesässä yli rinnan korkeuden, tuuheana ja ylpeänä. Se oli komea piha kasvusto, jonka tehtävä oli pääasiassa näyttää vihreältä ja kestää Lavian talvet. Syömisestä ei puhunut kukaan. Jos joku olisi keittoon sen lehtiä silpunnut, olisi luultu, että talossa on hätäleipä kausi alkanut.

Ajat muuttuvat, ja Lippestikku on tehnyt luokkaretken pihanperän tiskivesi rinteestä suoraan nykyajan ruokatalouden raskaaseen sarjaan. Nykyisin meillä ei nimittäin enää vain katsella perennapenkkejä, vaan niitä analysoidaan ravintoarvon perusteella.

Kun nykyään astelen omassa pihassa tuon nykyisen puskan luokse, en näe vain vihreää ryteikköä. Näen ilmaisen, kotimaisen ja omavaraisen terveyspankin. Kun sitä silppuaa keittoon tai kastikkeeseen, ei tule pelkkää makua – sieltä tulee hivenainetta poikineen ja kuitua niin että suolisto kiittää. Toisinaan oikein mietin, kun lusikoin lipstikalla höystettyä lihakeittoa, että mahtaako moderni tiede edes tietää, kuinka paljon niitä kuuluisia hivenaineita syntyi silloin vanhaan hyvään aikaan puhtaasta suomalaisesta tiskivedestä ja Lavian mullasta?

Oma piha on siitä kummallinen paikka, että sieltä voi löytää hyvää inflaatio tukea. Kaupassa yrtit myydään pienissä, surullisissa muoviruukuissa, joissa on kolme lehteä ja hintalappu, jolla ennen vanhaan sai puoli säkkiä perunoita. Mutta siellä se meidän Lippestikkumme taas seisoo, tuulessa huojuen, täysin ilmaisena ja vailla vaatimuksia. Se ei kysele sähkön hintaa eikä murehdi maailman menoa. Kunhan saa valoa ja ripauksen vettä – nykyään tosin ihan puhtaan kastelukannun kautta, vaikka uskonkin, että se välillä salaa kaipaisi pientä tilkkaa sitä aitoa ja oikeaa suopa vettä. Joten mikä ettei sitä tarjota.