Kun rutiini sai vallan

Sulkakynä ja kamera -blogissa

Sulkakynä ja kamera -blogin suosio oli kasvanut, ja uuden sisällön tuottamiseen alkoi syntyä painetta. Päätin kokeeksi ottaa avuksi internetin viisaat neuvot, luin artikkelin "8 välttämätöntä kirjoitusrutiinia". Artikkelissa luvattiin, että oikeilla tavoilla luovuus suorastaan räjähtäisi käsiin.

Päätin soveltaa oppeja kirjaimellisesti sekä kirjoittamiseen että valokuvaukseen. Siitä alkoi se viikko, jonka blogini historiassa muistan ”Suurena katastrofina”.

Säännöt 3 & 5: Luo laukaisin ja määrittele työtila

Artikkelin mukaan aivot tarvitsevat rutiininomaisen laukaisimen (kuten kahvikupillisen) ja pyhitetyn tilan, jotta ne tietävät, milloin pitää kirjoittaa.

Päätin, että minun laukaisimeni on vanhanaikaisen kynän käyttö – se sopisi blogin brändiin. Työtilaksi valikoitui oma työhuoneeni. Ensimmäisenä aamuna homma toimikin: otin kynän, aivot raksuttivat, piirsin mindmapin, ja tekstiä syntyi.

Ongelma puhkesi kolmantena päivänä, kun yritin rentoutua iltateellä samassa työtuolissa. Käteni tavoitteli automaattisesti teelusikallista, ja aivoni saivat shokki herätyksen: NYT ON KIRJOITETTAVA! En voinut vastustaa impulssia. Koska luonnos- tai kopiopaperia ei ollut lähellä, aloin raapustaa blogi luonnosta lyijykynällä vanhan, jo maksetun laskun taakse. ”Laukaisin” oli muuttunut ehdollistuneeksi refleksiksi, jota aloin jo pelätä.

Sääntö 6: Poista kaikki häiriötekijät

”Puhelin pois, ilmoitukset hiljaiseksi, täydellinen rauha.”

Tämä on helppoa pelkälle kirjoittajalle, mutta Sulkakynä ja kamera -blogin pitäjälle se oli luovuuden harakiri.

Jotta sain kirjoitusrauhan, lukitsin älypuhelimeni, järjestelmäkamerani ja jopa kameran akut toiseen huoneeseen. Istuessani täydellisessä, häiriöttömässä hiljaisuudessa katsoin ulos ikkunasta. Pihalle laskeutui harvinainen, täydellinen sadesumu, ja valo siivilöityi puiden läpi tavalla, jollaista kuvaaja näkee kerran elämässä. Se olisi ollut vuosisadan blogikuva, mutta...

Katsahdin työpöytääni. Ei kameraakaan. Eikä puhelinta. Vain minä ja kynä. Kirosin hiljaa, koska sääntöjen mukaan työtilasta ei saanut poistua kesken rutiinin.

Sääntö 4: Valitse oikea työkalu

Artikkeli kehotti valitsemaan parhaan työkalun – joko perinteisen kynän tai uuden teknologian. Koska blogini on hybridi, päätin käyttää molempia yhtä aikaa.

Seuraavassa postauksessa kokeilin uutta tekniikkaa: raapustin tekstiä paperille kynällä, otin siitä kuvan puhelimen kameralla, syötin kuvan tekstintunnistusohjelmaan, joka käänsi sen digitaaliseksi, ja lopuksi muokkasin sitä tekoälyllä. Prosessi, johon yleensä menee puoli tuntia, kesti nyt kolme tuntia. Mustetahroja oli sormissa, kameran linssissä ja jostain syystä myös otsassani. Mutta hei – työkaluja oli ainakin käytetty monipuolisesti!

Sääntö 8: Ole armollinen ja juhli pieniä voittoja

Tämä sääntö pelasti viikon. Artikkelissa sanottiin, että jos saa kirjoitettua edes yhden lauseen tai otettua yhden kuvan, se on jo juhlan paikka.

Perjantaina istuin koneen ääressä niska jumissa ja sadesumukuvat menetettynä. Otin kameralla epätarkan kuvan omista likaisista varpaistani ja kirjoitin sen alle lauseen: ”Luovuus vaatii uhreja.”

Päivän tavoite oli täyttynyt! Suljin tietokoneen, hain kaapista oluen ja valmistin juhla-aterian: grillimakkaraa. Blogin seuraava teksti olisi kenties vain kolme sanaa pitkä ja kuvana palanut Kabanossi, mutta rutiinia oli noudatettu oppikirjan mukaan.

Seuraavalla viikolla Sulkakynä ja kamera palasi taas tähän vanhaan kunnon kaaokseen – ja se, jos mikä, teki kirjoittamisesta sitä mitä pitääkin: tavanomaisen helppoa ja mukavaa puuhaa.