Kapinointia valotusajalla

 Villiä menoa

Opaskirjan sivu sanoo selkeällä, painetulla fontilla: ”Kameran tärähtämisen välttämiseksi käytä jalustaa, kun suljinaika on pidempi kuin objektiivin polttoväli.”

Minä suljen kirjan. Sen kannet ovat kuin lukittu portti, joka yrittää pitää maailman järjestyksessä. Mutta maailma ei ole järjestyksessä. Juuri nyt, tässä harmaassa valossa, se on nestemäinen, pakeneva ja elävä. Käyttöopas on piirtänyt minulle tarkan kartan, mutta minä en halua kävellä valmiiksi asfaltoitua tietä. Minä haluan astua ryteikköön.

Nostan vanhan Nikon D300 kameran silmälleni. Se on painava, kylmä ja täynnä insinöörien laskelmia, täydellinen kone suorittamaan käskyjä. Mutta minä annan sille tahallani nyt väärän käskyn.

Kierrän valitsimen manuaaliasetukselle ja pudotan suljinajan sekunnin murto-osista pitkäksi ajaksi. Ei jalustaa. Vain minun käteni, hengitykseni ja tämä hetki.

[KUVA 1:  Esimerkkikuva, jossa on arkinen, minimalistinen luonnon elementti joka on alkanut muuttua liikkeessä, valossa ja epäterävyydessä joksikin aivan muuksi valo, joka rikkoo tavanomaisen dokumentaarisen kuvan kaikki säännöt.
Opaskirja väittää, että kuva on epäonnistunut. Se haukkuu sitä, sillä se on  pahoin tärähtänyt, ja vaatisi terävyyttä ja oikeaoppista kontrastia. Mutta kirja ei ymmärrä, että joskus todellisuus täytyy päästää sumeaksi, jotta sen alta paljastuisi jotain suurempaa. Terävyys on pelkkää pintaa; liike ja pehmeys ovat tunnetta.

Kävelen eteenpäin, menen pois oppaan kartalta. Metsän laidassa,  rajalla, jossa valo alkaa murtua  huomaan jotain, mitä mikään automatiikka ei osaisi etsiä. Kamera ei näe sitä, mutta minä näen. Painan laukaisinta ja teen jotain, mikä saisi oppaan kirjoittajan repimään hiuksiaan: pyöräytän rannettani juuri kun suljin aukeaa.

[KUVA 2: Yllättävä loppuhuipennus – kuva, joka on erittäin graafinen, mystinen, ehkä utopia-maailmasta, jossa kohde ei ole tunnistettavissa siksi mitä se on, vaan miksi se valokuvaajan silmässä muuttui. Se on triptyykki ja haiku visuaalisessa muodossa.

Kun suljin sulkeutuu pehmeällä äänellä, tiedän, ettei tämä ole tavanomainen valokuva. Digitaalisella näytöllä ei ole se maailma, jonka kaikki muut näkevät. Siinä on se maailma, joka syntyi vasta silloin, kun heitin ohjeet menemään ja astun tuntemattomaan.

Käyttöopas lupaa minulle vain hallinnan tunteen. Mutta valokuvaus;  se todellinen, villi ja vapaa valokuvaus, se  alkaa vasta sieltä, missä kaikki kontrolli päättyy.

Miltä tämä tuntuu? Jos haluat, voit kokeilla vieläkin villimpää, tai jos sinulla on jo tietyt  kuviot mielessäsi, voit muokata kuvatessasi yksityiskohtia (kuten liikettä, värejä tai muotoja) vastaamaan täydellisesti sitä, millaiseksi kuvan sitten haluatkin!?