JUHANNUS

Välineurheilua valon ja varjon valtakunnassa

Olen harrastanut valokuvausta vaatimattomat seitsemänkymmentä vuotta. Se on riittävän pitkä aika oppimaan kaiken olennaisen – ja ennen kaikkea riittävän pitkä aika unohtamaan sen ja tajuamaan totuuden uudestaan.

Suurimman osan tuosta ajasta elin vankassa uskossa, että hyvän valokuvan salaisuus piilee siinä kaikkein kalleimmassa, uusimmassa ja hienoimmassa järjestelmäkamerassa, jonka perään kytketään halvan auton hintainen objektiivi. Sillä tavalla se kuva paranee, taianomaisesti, suoraan kuitista alkaen. Mutta kun tässä eräänä iltana selasin läpi elämän työtäni, koin kummallisen herätyksen. Lähes kaikki omat suosikki kuvat oli otettu joko kauan ennen digiaikaa tai sitten parinkymmenen vuoden takaisella Nikon D300 -vanhuksella, joka nykyisillä mittareilla lasketaan lähinnä museotavaraksi tai verkonpainoksi.

Lopullinen niitti illuusiolle oli, kun päätin aiemmin tänä vuonna vain kokeilla vanhaa Nikon F4 filmikameraani. Siinä mekaanista suljinta virittäessä ja etsimen läpi tarkistaessani mieleeni muistui se kuvaamisen perimmäinen alastomuus: laite ei tee kuvaa. Hyvä kuva riippuu hävettävän vähän siitä, mitä työkaluja kädessäsi pitelet, ja lähes täysin siitä, mitä sinä olet sieltä ympäristöstä etsimässä.

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka säästävät kuukausikaupalla rahaa, selaavat verkkokauppojen teknisiä taulukoita ja ostavat vihdoin laitteen, joka lupaa tehdä heistä valokuvataiteilijoita. Mutta eihän se niin toimi. Jos ostaa kalliin kynän, ei siitä automaattisesti synny hyvää haiku runoa. Kamerakaupasta saa vain tekniikkaa, ei näkemystä. Voit hallita kaikki mahdolliset tekniset nippelitiedot, suljinajat ja aukkoarvot täydellisesti ulkoa, ja silti onnistut ottamaan äärimmäisen teknisen, terävän ja laadukkaan – huonon kuvan. Siitä puuttuu sielu, koska kuvaaja katsoi laitetta eikä kohdetta.

Joten unohdetaan hetkeksi YouTuben tuhannet ja taas tuhannet videot, joissa partasuut insinöörit analysoivat pikseleitä ja kohinatasoja. Riippumatta siitä, vaellatko luonnossa uusimman älypuhelimen vai perinteisen erilliskameran kanssa, kyse on jostain aivan muusta.

Kyse on havaintojen tekemisestä.

Miten kuvaan sitten saadaan se jokin? Ei ainakaan ostamalla uusi runko. Se saadaan pysähtymällä. Kun lakkaa etsimästä täydellistä resoluutiota ja alkaa sen sijaan etsiä valon taittumista kastepisarassa, varjon pitkää viivaa iltapäivän asfaltilla tai sitä pientä, hiljaista hetkeä, joka muuten vilistää näin juhannuksena ohitsemme. Kameran takana oleva silmä ja sydän tekevät havainnon, laite vain tallentaa sen.

Joten kun seuraavan kerran tunnet vastustamatonta halua päivittää kalustosi parempaan, säästä rahasi. Päivitä sen sijaan oma katse ja mieli. Se on loppujen lopuksi ainoa “linssi”, jolla on todellista merkitystä.