Uutta multaa vanhaan ruukkuun
– eli miten ukko voi keksiä asioita uudelleen
Kävelin tuossa yhtenä päivänä Laajavuoren juurella, katselin sammalta ja mietin maailmanmenoa. Siinä vanhoja puunjuuria väistellessäni hoksasin, että piru vie – miksi ihmeessä meidän vanhojen ukkojen pitäisi aina tietää kaikki? Mitä jos unohtaisin hetkeksi olevani kaikkitietävä eläkeläinen ja alkaisin ihan suosiolla taas keltanokaksi?
Sanotaan, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Sitä olen itsekin toistanut, mutta entäs minä kahdeksankymppinen ukko? Kyllä minä opin, jos vain viitsin heristää korviani muullekin kuin omille kotkotuksille. Ei siihen tarvita mitään hienoja oppisanoja tai tiedemiesten teorioita. Tarvitaan vain vähän uteliaisuutta ja ripaus jääräpäisyyttä, eli sitä samaa, jolla on ennenkin selvitty läpi harmaan kiven.
Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laittaa aivonystyrät kunnon kuntokuurille. Tässä on minun kolmen kohdan pelastusohjelmani mielen tuulettamiseen, olkaa hyvä:
1. Kirjahyllyn salaisuudet (eli 1 - 2 euron aikamatkat)
Unohdetaan ne uudet, pitkät ja kalliit romaanit. Parhaat löydöt tekee paikallisilta kirpputoreilta parilla eurolla. Kun löytää vanhan opuksen, jossa neuvotaan kädestä pitäen, miten maailma rakennettiin ennen vanhaan, tai miten herrasmiehet harrastivat asioita vuonna miekka ja kypärä – siinä alkaa silmä kirkastua.
Se ainoa oikea vanha tietokirja: Sellainen, jossa kerrotaan kaikki maailman ihmeet riidoista solmujen tekoon ja pieniin poppamiehen kepposiin. Kun näitä lukee, huomaa, että moni nykyajan hömpötys on keksitty jo seitsemänkymmentä vuotta sitten.
Luonnonystävän taskukirja: Kirja, jossa opastetaan tuntemaan jokainen takapihan horta- ja lääkeyrtti nimeltä. Seuraavalla kävelyllä sitä katsoo kukkia, puita ja puskia aivan uusin silmin.
Runokirja, jossa tavut ovat järjestyksessä: Ei mitään sekavaa nykyrunoutta, vaan lyhyitä, nasevia havaintoja. Kolme riviä riittää herättämään ajatuksen koko päiväksi.
2. Autonvaihto vaiko uudet kengät?
Nyt päästään siihen kaikkein polttavimpaan kysymykseen, joka on pyörinyt mielessä kuin kivi saappaassa. Mitä tehdä tuolle pihan reunassa seisovalle vanhalle peltikotterolle? Tässä on ukko kahden vaiheilla:
Vaihtoehto A: Vaihdanko auton? Jos talliin hakisi uudemman kärryn, siinä olisi taas viikoiksi opettelemista. Kaiken maailman piipittävät mittarit, nappulat ja ajotietokone saisivat ukon pään pyörälle. Se olisi sellaista mielen jumppaa, että oksat pois! Sitä saisi ihmetellä viikkokausia, että mistä vivusta tässä keksinnössä laitetaan lämmitys päälle ja miksi auto komentaa minua pysymään kaistalla, vaikken ole vielä edes ojassa.
Vaihtoehto B: Luovunko autosta kokonaan? Tämä se vasta olisi hurja temppu! Ajatella: ei vakuutusmaksuja, ei noita kalliita katsastusremontteja, ei bensan hinnan kiroamista. Jos myyn koko roskan pois, siitä alkaa aivan uusi aikakausi. Liikkuminen muuttuisi löytöretkiksi. Jalat saisivat hyvää hyötyliikuntaa, bussissa näkisi muita ihmisiä, ja kiire loppuisi kuin seinään. Jos on pakko päästä kauemmas, poika tai tytär saa luvan toimia suharina – tai otetaan auto vuokralle, sillä auton ylläpitorahoilla ajelee vaikka taksilla herroiksi monet kerrat.
3. Kompastutaan tyylillä!
Kun lähtee muuttamaan ajatuksiaan tai luopuu vanhoista tavoista (kuten siitä autosta), polku on varmasti kivinen. Välillä sitä huomaa kiroilevansa, jos bussi on myöhässä tai joku vanha muistisääntö ei menekään niin kuin ennen.
Mutta mitä sitten? Jos vanha ukko kompastuu polulla puunjuureen, pyyhitään housunpolvet, korjataan lakki suoraan, katsotaan ovatko luut ehjinä ja olisiko se juuri kenties hyvänmallinen valokuvattavaksi. Pääasia on, ettei jäädä polulle makaamaan.
Panen taas kohta sulkakynän sauhuamaan ja mielen vaeltamaan.
Kertokaahan kommenttikenttään, pitäisikö minun hakea autokaupasta uusi päänvaiva vai laittaa auto kiertoon?
Kommentit