Elämä on oppimista
”Ainoa taiteenlaji, jota aion opiskella, on sellainen, mistä voin varastaa” David Bowie
Luovan varkaan synninpäästö
David Bowie totesi aikoinaan opiskelevansa vain sellaisia taiteenlajeja, joista voi varastaa jotain omaansa. Siinä puhui mies, joka ymmärsi luovuuden syvimmän olemuksen: miksi tuhlata aikaa tyhjästä keksimiseen, kun maailma on jo valmiiksi täynnä ilmaista oppimateriaalia?
Meille syötetään ajatusta ”puhtaasta omaperäisyydestä”. Pitäisi nyhjästä tyhjästä jotain täysin ennenkuulumatonta. Tuloksena on yleensä vain otsan rypistymistä ja tyhjän paperin kammoa. Oikeat mestarit tietävät paremmin. He eivät jää odottamaan muusan suudelmaa, vaan lähtevät liikkeelle taskut täynnä taltiointivälineitä.
 |
| Pokct 2 |
Eikä tässä ole kyse varusteurheilusta, vaan rehellisestä saalistuksesta:
Sanaloukku: Sanelimeen mumistu puolikas ajatus tai muistikirjaan raapustettu lauseenpätkä toimivat ansoina, joihin arjen outoudet jäävät kiinni ennen kuin karkaavat.
Valoryöstäjä: Puhelin ja Pocket 2 nappaavat ohikiitävän varjon asfaltilla, kun taas Nikon pysäyttää valon leikin ja pinnan muodon siten, että Rembrandt saattaisi nyökätä hyväksyvästi.
Nyt AI-aikakaudella tämä oppimisen ja varkauden rajapinta on saanut vielä uuden vaihteen. Tekoäly ja digitaaliset sparrauskumppanit mahdollistavat sen, että omista irtonaisista havaintosirpaleista, saneluista ja pikamuistiinpanoista voi jalostaa ideoita nopeammin kuin koskaan. Kyse ei ole siitä, että annettaisiin koneen ajatella puolestaan, vaan siitä, että pikkukaappaukset saavat digitaalisen sparraajan, jonka kanssa pallotella rinnastuksia, testata rytmiä ja hioa muotoa. Se on luovan saalistuksen monistuskone – pelkästään oppimista ja näkemyksen syventämistä varten.
Saako näin ahneesti tarkastella, kerätä ja jalostaa kaikkea talteen? Pitääkö uteliaisuudesta ja tehokkuudesta tuntea syyllisyyttä?
Ei pätkääkään. Havainnointi ei ota keneltäkään mitään pois. Se ei kuluta maailmaa yhtään – päinvastoin, se antaa arjen huomaamattomille pikkuseikoille arvon, jonka ohi muut kävelevät kiireissään.
Sitä paitsi harrastelijan ja ammattilaisen ero on vain siinä, miten hyvin jäljet peitetään. Harrastelija kopsaa kerralla koko teoksen ja jää kiinni. Ammattilainen taas pöllii yhdeltä valon, toiselta lauseen rungon ja kolmannelta tunnelman, syöttää ne omaan ajatusmyllyynsä (ja kenties tekoälyn sparrausmyllyyn), sekoittaa keitoksen ja esittelee lopputuloksen omanaan.
Joten kun seuraavan kerran tuntuu siltä, että maailma on jo valmis, ei kannata hätääntyä. Kaivan taas kynän esiin, nostan kameran silmälle, otan digitaalisen apurin matkaan ja kysyn ainoan olennaisen kysymyksen: Mitä tästä tilanteesta kannattaa ottaa mukaan ja mitä siitä voi oppia?
Jos en olisi näin aina toiminut, olisinko edelleenkin sama heti sodan jälkeen syntynyt vieläkin tuttia imevä LAPSI?
Kommentit