Kivenpäällä istuja

Metsän hiljaisuus oli erilaista kuin sisätilojen mykkyys. Se ei ollut tyhjyyttä, vaan täynnä pieniä, eläviä luonnon ääniä: tuulen henkäys pihlajassa, lehdon kostea tuoksu ja kaukainen rastaan rääkäisy.

Mies istui tutulla, sammalkerroksen peittämällä kivenmurikalla kuunnellen. Hän antoi katseensa levätä elokuisessa vihreydessä. Vuodet olivat opettaneet, ettei kiirehtimisellä saavuttanut mitään sellaista, mitä ei voisi löytää myös paikoillaan olemalla. Pihlajan pehmeät lehdet kaareutuivat hänen yllään kuin luonnollinen holvi, joka suojasi loppukesän lempeältä valolta.

Tässä, pihan ja metsän rajalla, oli hänen oma rauhallinen keitaansa. Päivän askareet olivat toistaiseksi takana. Jalassa olevat tutut puutarhakengät ja rennot verryttelyhousut kertoivat tarinaa konstailemattomasta arjesta – siitä kaikkein parhaasta.

Hän nojasi kädellä viileään, karheaan kiveen. Se oli seissyt paikoillaan vuosisatoja, katsellut vuodenaikojen vaihtelua ja sukupolvien kulkua. Silti tässä hetkessä he olivat kuin kaksi vanhaa tuttua: mies ja kivi, syvän rauhan ympäröiminä. Katseessa oli ripaus tyyntä viisautta ja levollisuutta. Maailma saisi kiirehtiä omaa rataansa; tässä paikassa pystyi pysähtymään ja vain olemaan läsnä.