Etsimisen taito

 (ja sen lopetus)

Ihminen on kummallinen olento. Se käyttää huomattavan osan elämästään tavaroiden siirtämiseen paikasta A paikkaan B – ja sen jälkeen siihen, että se ihmettelee, missä se paikka B oikein onkaan?

Eilen aloin kaivata tiettyä ruuvimeisseliä. Ei mitä tahansa meisseliä, vaan juuri sitä pientä, keltakahvaista, jonka pään muoto sopii täydellisesti siihen yhteen löystyneeseen kaapin saranaan. Tiedän tarkalleen, että se meisseli on olemassa. Se on jossakin. Mahdollisesti autotallissa, eteisen laatikossa sen takaosassa, auton ovilokerossa tai sitten samassa ulottuvuudessa kadonneiden sukkien kanssa.

Lähdin liikkeelle päättäväisesti. Avasin laatikon, siirsin kynät, katsoin sanomalehtipinon alle. Sitähän sanotaan, että etsivä löytää, jos hakee. Ja minä kyllä löytäisin, jos jatkaisin.

Hakuprosessissa on oma mekaniikkansa: ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat järjestelmällistä etsintää, seuraavat kymmenen lievää ihmettelyä ja siitä eteenpäin se muuttuu jonkinlaiseksi ”arkeologiaksi”. Ehkä se huomenna tulee vastaan?

Lopetin kolmannen minuutin kohdalla.

Istahtaminen tuntui huomattavasti järkevämmältä kuin kaappien ja laatikoiden tonkiminen. Siinä kahvikuppia nostaessa mieleen hiipi perinteinen itsetutkiskelun paikka: olenko minä vain laiska?

Pohdin asiaa hetken ja totesin, että laiskuus on aivan liian helppo leima. Kyse on priorisoinnista ja energiansäästöstä. Totuus nimittäin on, etten minä tarvitse sitä meisseliä juuri nyt. Kaapin ovi on hieman kallellaan, mutta se pysyy kiinni. Maailma ei pysähdy siihen, ettei sitä kiristetä tänään.

On suorastaan vapauttavaa huomata, että hakemisen voi keskeyttää kesken kaiken. Se meisseli on tallessa, se riittää. Kun sen tarve ensi viikolla tai ensi kuussa käy todelliseksi, se tupsahtaa eteen kuin itsestään – yleensä silloin, kun etsin jotain aivan muuta.

Siihen asti kaapin ovi saa olla kallellaan ja meisseli omissa oloissaan, tai sitten ehkäpä saan sen kiristettyä tällä toisella ruuvimeisselillä. Kyllä!