Luovuudella on oma tahtonsa

Se pysähtyy milloin haluaa ja liikkuu kuin aalto – joskus tyynen rauhallisesti, toisinaan voimalla pyyhkäisten. Mutta sitten se yhtäkkiä katoaa. Joka luuli luovuuden kulkevan suoraa linjaa, on erehtyi. Sen polku on mutkainen, ja se rakastaa leikkiä piilosta.

Onnekkaana päivänä luovuus kuohuu kuin vuolas, koski. Silloin kaikki loksahtaa paikoilleen ja syntyy tyydyttävä valokuva – joskus vain yksi, toisinaan monta. Mutta sitten virta hyytyy, jopa jäätyy. Luovuus katoaa, ja kaikki tuntuu taas tylsältä ja mielenkiinto katosi.

Peli ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aina on toivoa.

Kaikki alkaa pohdiskelusta: mieleen palaa lainattuja ideoita, jotka alkavatkin yhtäkkiä toimia. Ajatuksia, jotka hylkäsin kesken kaiken, ja oivalluksia, joista etäännyin. Ja sitten: vastaan tulee kaunis syksyn valo ja ruska-aika.

Suora viiva liitetään selkeyteen ja järjestykseen. Mutta luulen, että juuri vinot linjat, pilviset hetket ja äkilliset valonpilkahdukset tekevät havainnoista mielenkiintoisia. Metsässa mutkittelevilla poluilla törmää varmasti uteliaisuuteen – luovuuden täytyy vain antaa löytää ne parhaat marjapaikat ja kultaiset kantarellit.

Mutka polulla,

syksyn kultainen valo

herättää virran.

Etsijä pysähtyy kun:

valo peittyy varjon taa.