Kotipiha eli sopimus villiyden kanssa
Kotipiha on ihmisen ja luonnon välinen voimien koetus, jossa ihminen kuvittelee olevansa isäntä, mutta luonto tietää paremmin.
Mittaan pihan rajoja visuaalisella silmällä. Tuossa pitäisi olla selkeä linja, tuossa valon ja varjon taitekohta. Ensimmäinen auringonsäde tekee pihan hoitajasta optimistisen maalarin: muutama siisti leikkaus, nurmikon tasoitus ja syreenipensaan muotoilu. Paperilla ja mielessä järjestys olisi täydellinen.
Sitten luonto katsoo saksiani ja hymyilee vaiteliaasti. Kevään alussa käy ilmi, että voikukalla on huomattavasti parempi strateginen silmä kuin minulla. Se ei kysy lupaa, se ei kunnioita polun reunaa, eikä se välitä visualisoinnista. Se kasvaa juuri siihen kohtaan, johon lankeaa päivän paras valo. Lopulta huomaan katsovani sitä enemmän ihaillen kuin suuttuneena. Siinä on tiettyä komposition tajua: keltaisen ja harmaan kiven kontrasti on itse asiassa melko pysäyttävä.
Pihanhoito onkin luopumisen taidetta. Ensin luovun ajatuksesta nurmikosta. Seuraavaksi luovun ajatuksesta, että hallitsisin pensasaidan kasvusuuntaa. Lopulta hyväksyn senkin, että vuohenputki on pihan todellinen maisema-arkkitehti, ja minä olen vain vierailija, joka voi silloin tällöin työntää ruohonleikkuria.
Parhaita ovat ne varhaiset aamuhetket, kun piha on vielä hiljaa. Aamukaste tarttuu marjapensaassa olevaan hämähäkin verkkoon, valo tulee matalalta ja muuttaa tavallisen puskan melkein taiteeksi. Silloin ymmärtää, että piha ei ole valmis. Riittää, että se hengittää samaa tahtia ja sopeutuu elämään kanssamme. Elämä on symbioosi luonnon kanssa!
Iltapäivällä voin ottaa haravan käteen ja teeskennellä tilanteen hallintaa. Mutta illan tullen istun portaille katselemaan, kuinka piha hiljenee ja jatkaa kasvamistaan sateessa, juuri siihen suuntaan kuin sitä huvittaa.
Kommentit