Löytöjä

ja lintubongarin kyyneliä

Sitä ihminen kuvittelee olevansa vanha tekijä ja tarkka. Kirpputorien käytävillä kuljetaan rinta kaarella, haukan katseella uutuuksia ja aarteita seuloen. Ja sitten se tapahtui – laarin pohjalta pilkistää löytö!

Eräänä kauniina päivänä silmiini osui edullinen kiikari. Juuri sellainen, jota ilman olen kauan elänyt. Hinta oli niin kohdallaan, että päänsisäinen kassakone löi heti riemuvoiton tahtia. Taisinpa jo mielessäni tarkkailla lähimetsän harvinaisuuksia ja kiikaroida naapuritontin tapahtumia. Koriin siltä istumalta, hymy huulilla ja lompakko keventyneenä vain pikkurahoista.

Kotiin päästyä oli syvän riemun aika. Tai niin luulin.

Murehtijan optiikkaa

Kun pääsin kotona avaamaan aarteeni, iski karu todellisuus. En tarkastanut tuotetta paikan päällä.

Viallinhan se oli. Lasit vinksallaan, tarkennus jumissa ja näkymä oli kuin sumuisena -aamuna ilman silmälaseja. Siinä missä piti näkyä selkeä maisema, näkyikin vain pettymys.

• Pettymys: Mitä hyötyä on kiikarista, joka on rikki, jolla näkee huonommin kuin paljaalla silmällä?

• Ainoa hyöty: Vain tyylikäs, hieman kulunut kotelo jäi käteen. Siinä on toki oma vintage- viehätyksensä, mutta eipä sillä lintuja bongata.

Eihän siinä auttanut muu kuin hyväksyä tappionsa ja saatella kiikari sen viimeiselle matkalle
– roskikseen!

Mitä tästä opin?

Harmi se oli, ei siitä pääse mihinkään. Mutta eikö jokainen huti olekin vain verhoiltu oppitunti?

Tärkein opetus: Tarkista tuote aina ennen kuin kaivat lompakon esiin.

Virheestä oppii – tai ainakin niin pitäisi. Seuraavalla kirpputori kierroksella katsotaan kaksi kertaa, kokeillaan kolmesti ja ihmetellään vasta sitten. Ja se kiikarikotelo? Se toimii ainakin oivallisena muistutuksena siitä, että aina ei voi onnistua!