Aika on rahaa

 

 – vaan kenen pussista?

”Aika on rahaa!” sanotaan. Mutta kukaan ei muista koskaan täsmentää, * kenen* rahaa ja * kenen* aikaa.

Me vanhat kansakoulun kasvatit olimme tottuneet sellaiseen ylellisyyteen kuin asiakaspalvelu. Se oli tapahtuma, jossa kaksi elävää, henkeä vetävää ihmistä kohtasi toisensa. Toinen pyysi apua ja toinen antoi sitä. Nykyään tuosta kohtaamisesta on tehty digitaalinen esterata.

Kun viime viikolla soitin terveyskeskukseen, langan päässä ei suinkaan ollut myötätuntoinen hoitaja, vaan leppoisa palvelubotti. Sekin on tietysti jonkin sortin tekoäly, vaikka välillä tuntuu, että sana "äly" on siinä hieman liioittelua. Aikani robottibassolle vastailtuani se kiitti yhteistyöstä ja lupasi, että oikea ihmisolento palaa asiaan "tunnin parin päästä". Siinä sitä sitten odotellaan puhelin kourassa ja ihmetellään maailman menoa. Varmaan tämä on tehokasta, mutta tuntuuhan se hiostavalta kuin heinäkuinen helle. Kaikkeen kai tottuu – niin sähköiskuun kuin tekoälyynkin.

Sama digitaalinen riemu jatkuu ruokakaupassa. Ennen vanhaan lähikaupassa vaihdettiin sääkuulumiset kauppiaan kanssa, nyt tilataan tomaatit verkkokaupasta ja katsellaan akkuvirralla kulkevan robottilaatikon surinaa kotiovella. ”Kätevää!” huutaa mainos. Kyllähän se on, jos ei laske sitä aikaa, jonka kulutat puuttuvien maitopurkkien reklamaatiolomakkeen täyttämiseen.

Pieni laskutoimitus:

Ennen joit kahvit samalla kun asioit. Nyt opettelet uuden sovelluksen käyttöehdot joka kerta, kun haluat ostaa pussillisen perunoita.

Palveluntarjoajat tietenkin hyötyvät. Teknologia säästää heiltä palkkakuluja ja parantaa katetta. Mutta hyötyykö asiakas?

Sitä minäkin aina toivon, kunnes vastaan tulee se kuuluisa arjen realismi. Heti kun jossain saavutetaan pienikin säästö tai etu, kehitetään uusi maksu sen kuittaamiseksi. Otetaanpa esimerkkinä tämä suuri idän ihme, kiinakauppa Temu. Jos tilaat sieltä eurostoliiton alueelle euron hintaiset sukat, päälle lätkäistään kolmen euron "käsittely- ja suojatulli". Lopulta maksat enemmän sukan kuljetusilmoituksesta kuin itse sukista!

Olen minä silti edelleen Temun asiakas. Sovellus yrittää joka päivä houkutella minua: ”Shoppaile kuin miljonääri!” En minä sentään. Ostan mieluummin kuin nuiva eläkeläinen: harkiten, hieman epäillen ja muistaen aina sen tosiasian, että aika on tosiaan rahaa – mutta loppupelissä aina sen rahaa, joka joutuu koko lystin maksamaan!