Harjun portaissa

 

Eiffelin varjossa, Senaatintorin portailla – ja 

Kamera nousee. Klik.

Toinen turisti nostaa oman laitteensa. Klik. Kolmas, neljäs, sadas. Tuhannet digitaaliset kennot tallentavat täsmälleen saman kulman, saman raudan, saman taivaan rajan. Eiffel-torni seisoo paikallaan monumenttina kuin aina ennenkin, kärsivällisenä kuin maailman kuvatuin malli.

Ihan samanlaista asettelu sirkusta näkee meillä kotimaassakin: Senaatintorin mukulakivillä sadat ihmiset peruuttavat kamera kourassa portaat mielessään, ja Jyväskylässä ihmiset kiipeävät Harjun portaita ylös etsien täydellistä sommitelmaa yli kaupungin, Neron portaiden kivet vilistävät jalkojen alla. Mutta järki käteen – tarvitaanko maailmaan todella vielä miljoonas täydellisesti keskitetty kuva samoista valkoisista pylväistä, Harjun vesitornin profiilista tai samasta Pariisin raudasta?

Jos otat askeleen taaksepäin ja lasket kameran pois silmiltäsi, huomaat jotain paljon mielenkiintoisempaa.

Ehkä nurmikolla Pariisissa makaa pikkupoika, joka on kyllästynyt vanhempiensa ikuiseen asettelu sirkukseen ja tuijottaa muurahaisen matkaa heinänkorrella. Maailmankuulun maamerkin jalustan juurella kadunlakaisija työntää tyynesti luutaansa, täysin immuunina ympärillään vellovalle visuaaliselle hysterialle. Senaatintorin laidalla vanha lokki nappaa "lokkilämpimän" ranskanperunan turistin pussista, ja Harjun rinteessä kuntoilija vetää henkeä puun runkoa vasten nojaten, täysin välittämättä takanaan aukeavasta maisemasta.

Kaikki katsovat ylös tai kaukaisuuteen. Kukaan ei katso sivuille. Missä on lateraalinen ajattelu – tai edes tavanomainen havainnointikyky?

Suuret monumentit ja tutut kuvauskohteet ovat kuin kirkkaita valoja yössä: ne vetävät kaikkia puoleensa, mutta sokeuttavat samalla ympäristönsä. Parhaat tarinat eivät kuitenkaan tapahdu siellä, mihin kaikki sormet osoittavat, vaan valokeilan reunoilla — siellä, missä ihmiset elävät tavallista arkeaan sillä aikaa kun toiset metsästävät kuumeisesti täydellistä kuvakulmaa.

Katukuvaus ja kenties koko näkemisen taito alkaakin ihmeellisen yksinkertaisesta päätöksestä: käännä selkäsi sille, mitä kaikki muut katsovat, ja katso mitä tapahtuu takanasi, tai sivulla. Maalaisjärki sanoo, että monumentti ja vesitorni säilyvät kyllä pystyssä seuraavaankin päivään. Mutta se ohikiitävä hetki, jossa arki tapahtuu valokeilan ulkopuolella, on mennyt sekunnissa, eikä sitä voi kuvata huomenna.

Esimerkkinä havainnoista toimii kirja "Matti Koivumäki: katukuvaaja - street photogapher"