Kun substantiivit saavat lähtöpassit
eli miksi etsin -verbejä kameralla
Päätin eräänä päivänä lopettaa substantiivien valokuvaamisen. Riittää jo ne iänikuiset kivet, kannot, vanhat ovet ja ruostuneet naulat. Tottapuhuen, niitä on maailma pullollaan, ja rehellisyyden nimissä – jokainen meistä on tallentanut elämänsä aikana aivan liian monta pöydällä nököttävää kahvikuppia ja "tunnelmallista" halkopinoa.
Päätin ottaa tilalle verbit. En kuvaa enää puuta, vaan sen taipumista. En seinää, vaan sen murenemista. En valoa, vaan varjojen leikkiä.
Kuulostaa filosofiselta ja syvälliseltä, eikö? Vaimokin katsoi keittiön ikkunasta, kun seisoin takapihalla kameran kanssa tuijottamassa lohkeilevaa maalia. Hän taisi miettiä, pitäisikö soittaa paikalle joku viisas ihminen. Mutta kyse ei ole hulluudesta, kyse on valokuvaus ideoista.
Aivojen laiskuus
Tieteellä on nimittäin tähän selitys.Luin netistä, että aivomme ovat pohjattoman laiska elin. Ne toimivat sellaisella ennustavat aivot -periaatteella.
Kun aivoille näyttää nätin ja selkeän substantiivin – sanotaan vaikka valmiiksi katetun pullalautasen – aivot katsovat sitä, leimaavat sen otsikolla "Pullalautanen, selvä juttu" ja siirtyvät eteenpäin. Mitään ei tapahdu. Aivosähkökäyrä näyttää tasamaata.
Mutta kun aivoille syöttää verbin – jotain, joka on kynnyksellä, poikki, liikkeessä tai vastakkain – tapahtuu kummia.
Jos kuvassa on mureneva betoni, jossa kaksi voimaa taistelee, tai varjo, joka on juuri peittämässä valopilkun, aivot heräävät unesta. Mitä tässä tapahtuu? Mitä tapahtui juuri ennen? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Aivot joutuvat tekemään työtä täydentääkseen tarinaa. Katos vain, kuva muuttuu eläväksi. Katsojan solut aktivoituvat, ja keho alkaa mielessään simuloida sitä jännitettä, jonka silmä näkee.
Kuinka käytäntö sujuu?
Innostuneena faktojen ketjusta suuntasin suoraan harjoittelemaan. Nappasin kameran ja päätin kuvata verbejä:
"Vastustaa"
Lähikuva ja unohda mikä esine on kyseessä. Etsin kohdan, jossa lakka irtoaa lattiasta tai tiukasti jännittynyt oksa vastustaa tuulta. Rajasin niin tiukasti, ettei kukaan tunnista, onko kyseessä vanha liiteri vai naapurin veneen kylki. Jäljelle jäi vain puhdas voima."Virrata"
Katselin ruostetta ja puun syitä. Ne eivät ole staattisia esineitä, ne ovat hitainta mahdollista liikettä. Ne levittäytyvät ja kaareutuvat.
Kun karsii tunnistettavat substantiivit pois ruudusta, kuvaan ei jää enää esineitä – siihen jää vain se, mitä materiaalit ja valo tekevät toisilleen. Tapahtuma joka jatkuu
Nyt minulla on muistikortti täynnä kuvia, joissa ei kuulemma ole "mitään järkevää kohdetta", mutta aivoni hyrräävät tyytyväisyydestä. Jos joku kysyy, mitä kuvassa on, en sano enää "se on lauta". Sanon nykyään otsa rypyssä: "Se on hidas kulumisen tapahtuma."
 |
| Tuli syttyy! |
Kommentit