Ukkoskuuro

 Aamu alkoi klassisella kaavalla. Herätys viideltä, ja ikkunan takana tuuli juoruili sateisesta aamupäivästä. Ulkona leijui tiheä sumu – tuo ilmeinen sateen oppilas, joka ei vielä oikein osannut päättää, oliko se vettä, ilmaa vai pelkkää huonoa mieltä.

Aamupostille lähtiessäni päätin luottaa optimismiin ja jättää sateenvarjon naulakkoon. Paha virhe. Sää oikuttelee aina silloin, kun ihminen yrittää pärjätä ilman varusteita. Juuri kun pääsin pihalle, taivas repesi. Kävi ilmi, että ukkospilvi putoaa maahan, kyllä pisara kerallaan, mutta ne kaikki päättivät tähdätä täsmälleen meidän pihaamme.

Nyt, myöhemmin kotikeittiön ikkunan takana, olen enemmän kuin tyytyväinen saadessani olla kuivan katon alla vaimon vieressä. Hetkeä aiemmin pihalla muistutin enemmän uitettua koiraa kuin kameran kanssa liikkuvaa valokuvaajaa.

Katselen ikkunalasiin pysähtyneitä vesipisaroita. Ne muodostavat lasille pieniä, kirkkaita linssejä, joista jokainen taivuttaa pihan tutun maiseman aivan uuteen, mikroskooppisen tarkkaan asentoon.

"Olipa melkoinen kuuro", totesin ääneen.

"Eikä ollut", vastasin itselleni ja pyyhin rillejä talouspaperiin. "Tämä oli vain hyvin rytmitetty luontoelämys."

Kun elämää yrittää puristaa tankan viiteen riviin ja kolmeenkymmeneenyhteen tavuun, huomaa pian, että suomalainen arki on pelkkää tiivistettyä runoutta. Ukkoskuuroon suhtautuu levollisella tyyneydellä, kun sen kuvittelee johtuvan meteorologian sijaan runomitasta.

Tuuli juoruilee
sumu, sateen oppilas.
Sää oikuttelee.
Pilvi putoaa maahan
vain pisara kerallaan.