Puhelinlangoilta kadonneet pääskyt

– Muistoja ja ajatuksia muuttuvasta ilmastosta

Tutkijat kirjoittavat mediassa lähes päivittäin ilmastonmuutoksesta ja maailman ekologisesta kriisistä. Asia on ollut tapetilla jo vuosikymmeniä, mutta valtioiden tasolla kiistellään edelleen siitä, kenen pitäisi tehdä jotain ja kuinka paljon. Keskustelua on toisinaan hämmentävää seurata, mutta silti huomaan palaavani uutisten ääreen yhä uudelleen.

AI-kuva

Mieleni palaa usein 1960-luvun alkuun, jolloin olin metsätöissä. Silloin tehtiin pokasahalla ja kirveellä propsia eli kaivospuuta. Se oli tarkkaa työtä: kuusesta ja männystä sahattujen pöllien piti olla tismalleen kuuden jalan mittaisia, latvaläpimitaltaan vähintään 7,5 senttimetriä ja kuorittu täysin puhtaaksi. Se oli mielenkiintoista aikaa. Erityisesti ovat jääneet mieleen tauot, kun aloin valmistaa ruokaa tulilla. Jostain ilmestyi aina parvi hömötiaisia – niitä piskuisia, mustalakkisia lintuja. Niitä riitti kuusimetsissä vaikka millä mitalla.

Aloin miettiä, milloin olen viimeksi nähnyt hömötiaisen tai hippiäisen. Asiaa pohdittuani jouduin toteamaan, etten muista. Siitä on varmasti vuosia. Onko syynä metsien rakenteen muuttuminen vai ilmasto, mutta nämä pienet tuttavuudet ovat kadonneet lähiympäristöstä.

Nyt kun elokuu kääntyy lopuilleen, muistan myös lapsuuden ja nuoruuden loppukesät, jolloin pääskysparvet kerääntyivät sähkö- ja puhelinlangoille ennen muuttoaan. Nykyään langoilla on hiljaista. Vaikka tässä lähellä on hevostalli hyönteisineen, pääskysiä näkee vain harvakseltaan. Montako pääskyä olen tänä kesänä nähnyt? En juuri ainoatakaan.

Myös kasvillisuus on muuttunut. Esimerkiksi pehmeää kissankäpälää en ole tavannut luonnossa aikoihin. Sen sijaan tienvarret ovat täyttyneet sitkeistä vieraslajeista, kuten kirjavalupiineista ja jättipalsameista. Niitä riittää kilometritolkulla. Samalla on täytynyt panna merkille pölyttäjien väheneminen: kimalaisia ja perhosia pörrää puutarhoissa huomattavasti vähemmän kuin ennen.

Gdanskin tai Pariisin ilmastokokouksissa käydään suurvaltapolitiikkaa, mutta muutos näkyy myös jokapäiväisessä arjessamme. Kun iltaisin katsoo säätiedotusta, Euroopan kartta hehkuu punaisena. Espanjassa, Ranskassa ja Kreikassa raivoavat maastopalot, ja samanlaisia uutisia kuuluu Kanadasta. Lähes 40 asteen lämpötilat ja kuivuus ovat ajaneet joet niin alas, että rannoilla sijaitsevia ydinvoimaloitakin on jouduttu pysäyttämään lauhdeveden puutteen vuoksi.

Ehkä valtioiden pitäisi toimia nopeammin, mutta kyse on tietysti aina myös taloudesta ja politiikasta. Tutkijoiden mukaan suurin osa katastrofeista vältettäisiin, jos maapallon keskilämpötilan nousu saataisiin rajattua puoleentoista asteeseen. Se olisi järkevä tavoite, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että raja ylittyy. Peliä ei ole vielä menetetty, mutta aikaa viivyttelyyn ei enää ole.

Osansa on myös maataloudella. EU-aikana peltoalaa on usein täytynyt vain kasvattaa. Esimerkiksi päästöjä aiheuttavia turvepeltoja voitaisiin ennallistaa tukkimalla ojat ja antamalla alueiden soistua takaisin luonnontilaan.

Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin yksittäinen ihminen ei voi suoraan vaikuttaa. Silti jokainen pienikin teko kannattaa. Sillä on väliä, mitä syömme, miten paljon käytämme muovia ja miten kierrätämme. Kun pieni teko kertautuu miljardien ihmisten toimesta, sillä on valtava vaikutus.

Ilmastonmuutoksen torjuminen on meidän kaikkien etu, sillä tapahtuneisiin muutoksiin ja äärilaitojen ilmiöihin sopeutuminen on pirun vaikeaa – niin meille ihmisille kuin pikkulinnuillekin.