Puolen tiiman

 

tiimalasi

Tuossa pöydällä nököttää tiimalasi. Lasikuvun sisällä valuu hieno, vaaleansininen hiekka – tyynesti, hätäilemättä ja täysin välittämättä digitaalikellojen sykkeestä.

Aloin pohtia sanan tarkoitusta. Tätä sanotaan tiimalasiksi, ja tiima tarkoittaa vanhassa suomen kielessä tasan tuntia. Omassa ”tiimalasissa” hiekka kuitenkin valuu pohjaan tasan puolessa tunnissa. Onko minulla siis käsissäni puolittainen valhe vai kielellinen kuje?

Asiaa tonkiessani selvisi, että kyseessä on kielellinen kerrostuma. Kun tiimalasit keskiajalla yleistyivät, sana tiima (ja latinaksi hora) tarkoitti yleisemmin vain aikaa tai sopivaa hetkeä. Tiimalasi oli yksinkertaisesti ”aikalasi”, väline ajankulun hahmottamiseen. Merimiehet mittasivat niillä vahtivuoroja ja kirkkoherrat saarnojen pituutta, kukin tarpeeseensa muotoillulla lasilla. Vasta myöhemmin tiima jämähti tarkoittamaan täsmälleen 60 minuuttia.

Nimi jäi, vaikka kieli ympärillä muuttui. Kuin taskukello, joka on taskukello edelleen, vaikka se olisi valokuvauspöydällä tiimalasin vieressä.

Puolen tunnin tiimalasissa on jotain poikkeuksellisen rauhoittavaa. Kun käännän sen ympäri, minulla on kolmekymmentä minuuttia puhdasta, katkeamatonta aikaa. Ei piippauksia, ei ilmoituksia, ei ruudun välkettä – vain hiekan tuskin näkyvä valuminen lasisen kaulan läpi.

Tiimalasi ei mittaa kiirettä, vaan läsnäoloa. Puoli tiimaakin riittää mainiosti ajatuksen kypsyttelyyn ja kuvan sommitteluun. Aika on ystäväni!