Kuvaa

 

 – Havaintoja ajasta, tilasta ja katsomisen taidosta

Nuorempana maailma oli täynnä etunojaa. Katse oli suuntautunut tulevaisuuteen, siihen mitä seuraavaksi tapahtuu, ja elämää leimasi tunne siitä, että suurin osa matkasta oli vasta edessäpäin. Valokuvaus oli silloin kohteiden tallentamista: maisemia, arkkitehtuuria, perheen virstanpylväitä ja matkakohteiden maamerkkejä. Etsin kuvattavia asioita ja kysyin tietämättäni aina saman kysymyksen: ”Mitä täällä on?”

Kamera tallensi sitä, mikä oli pystytetty, rakennettu ja saavutettu. Jos penkillä ei istunut ketään, jatkoin kävelyä. Jos kohde oli tyhjä, se oli näkymätön.

Vuosien myötä havainnoinnista on kuitenkin tullut tapa, jota ei tarvitse erikseen suorittaa. Se on hiipinyt arkeen ja omaan kotipihanäkymään. Kypsymisen myötä myös kysymys kameran takana on muuttunut. Enää en kysy, mitä täällä on, vaan: ”Mitä täällä tapahtui?”

Tämä pieni ajatuksen siirtymä muutti kaiken. Lakkasin kuvaamasta vain sitä, mitä on, ja aloin tavoittaa sitä, mitä ei enää ole.

Eron hahmottaminen tyhjyyden ja poissaolon välillä on ollut yksi merkittävimmistä löydöistä. Tyhjyys tarkoittaa sitä, ettei mitään ole olemassa. Poissaolo taas kertoo siitä, että jokin tai joku on joskus ollut tässä. Tyhjä tuoli ruokapöydässä, kanto kaadetun puun tilalla, suljettu liike tutulla ostoskadulla tai rappeutunut laituri kantavat mukanaan muistoa ja tarinaa. Poissaololla on painava läsnäolo.

Kun ikää karttuu, kokemus väistämättä kasvaa lähtemisestä ja muuttumisesta. Olen nähnyt yritysten katoavan, talojen tulevan puretuiksi ja läheisten vanhenevan. Kaikella on aika ennen ja jälkeen. Ehkä juuri siksi hylätty talo tai tyhjälle penkille unohtunut lippis pysäyttävät: ne ovat ihmisen jättämiä jälkiä maailmassa.

Kun kynä kohtaa paperin ja linssi rajaa kohteen, valokuvan ei tarvitse kertoa koko tarinaa. Epävarmuus ja avoimuus jättävät tilaa katsojalle. Katsoja tuo kuvaan omat muistonsa ja poissaolonsa, jolloin yksittäisestä otoksesta tulee jotakin yhteisesti jaettua.

Ehkä vanheneminen ei opeta näkemään enemmän, vaan se opettaa näkemään sen, minkä ennen ohitti. Tarkentamalla kameran ja ajatuksen siihen, mikä on kadonnut tai muuttumassa, oppii arvioimaan uudelleen sen, mitä on tässä ja nyt. Joskus se, mitä ei ole, kertoo elämästä enemmän kuin se, mikä on jäljellä.