Kesäillan askeleet

Maa on kuiva. On alkukesän iltapäivä, ja aurinko laskee vasta myöhään. Me odotamme vielä iltaa.

Hänen askeleensa on lyhyt. Se on liian lyhyt, ja paino siirtyy jalalta toiselle hitaasti. Tasapaino ei ole siellä, missä sen pitäisi olla. On sanottu, että on liikuttava. Se on pakko. Joka päivä on käveltävä.

Rollaattorissa on neljä pyörää ja metallinen runko. Se odottaa eteisessä. Olalla roikkuu Nikon, vaikka, en taida ottaa yhtään kuvaa. Kamera on mukana varmuuden vuoksi, tallentamassa sitä, mikä muuten saattaisi unohtua.

”Mennään iltasella Rantaniemelä tallille”, minä sanon.

”Mennään vaan”, vaimo vastaa.

Tie tallille on hiekkaa. Matkaa on neljänneskilometri sinne ja saman verran takaisin. Se ei ole pitkä matka miehelle, mutta meille se on matka, jonka meidän on käveltävä tänään.

Iltasella me kävelemme rinnakkain. Minä pidän kiinni rollaattorin kahvasta ja vyötäröllä olevasta kävelyn tukivyöstä, en siksi, että tukisin, vaan siksi, että ne ovat siinä. Kun tiellä on irtokiviä, pyörä tärähtää, ja silloin otteeni tiukentuu. Me emme puhu tärähdyksistä.

Tallilla tuoksuu lanta, kuiva heinä ja hevoset. Se on hyvä tuoksu. Hevoset seisovat laidun aitauksessa. Niiden karva on kiiltävä, ja ne kääntävät suuret, tummat silmänsä meitä kohti. Ne puhaltavat ilmaa sieraimistaan. Se kuuluu selvästi hiljaisessa illassa.

Nikon lepää rintaani vasten. Nostan sen silmälleni, sillä tämä hetki olisi liian hauras olla katsomatta linssin läpi.

Hän katsoo hevosia pitkään ja hänen hengityksensä tasaantuu. Hevoset eivät liikuta muuta kuin korviaan ja häntäänsä, ne vain ovat. Siinä on jotakin sellaista, mikä tekee olon hyväksi. Mitään ei tarvitse selittää.

”Ne ovat hienoja”, hän sanoo sitten.

”Ovat ne”, minä sanon.

Me käännymme. Tie takaisin on sama tie, mutta aurinko on silloin jo vähän alempana. Minä pidän kiinni hänestä. Se on matka, ja me teemme sen. Teemme sen nyt, mutta myös huomenna.