Kamera kaulassa

  sielu levossa

Aika usein sitä kuvittelee, että kaikella pitää olla suorite. Kun lähden metsään, minulla pitää olla tavoite: sykemittarissa näkyviä kulutettuja kaloreita tai vähintäänkin muistikortilla luontodokumentti, joka saattaa tulla blogissa julkaistuksi. Vaarallisin suoritepaine syntyy silloin, kun mies ripustaa kaulaansa kameran ja astuu ovesta ulos. Siinä hetkessä hän ei ole enää pelkkä ulkoilija; hän on metsästäjä, jonka saaliina ovat pikselit ja täydellinen valo.

Mutta luonto ei lue kuvausaikatauluja.

Kävelin eilen Touruvuoren kupeeseen. Ilma oli juuri sellainen kuin pitääkin: valo siivilöityi puiden läpi pehmeänä kuin kulunut pellavakangas, ja hyttysetkin pitivät pienen lepotauon. Otollinen hetki minimalismille, ajattelin. Jotain pientä, pelkistettyä, herkkää. Seurailin kastepisaraa, joka keikkui mustikanvarvun kärjessä. Nostin kameran silmälleni, tarkensin manuaalisesti – ja laskisin leikkiä, jos väittäisin, etten nähnyt siinä valmista mestariteosta.

Mutta tiedättehän te, miten siinä käy. Juuri kun sormi lepää laukaisimella, jokin liikahtaa. Ei tuuli, vaan ajatus.

Onko tämän pakko päätyä minnekään?

Katsoin etsimen läpi sitä pientä maailmaa ja tajusin, että jos nyt painan nappia, siirrän tämän hetken heti prosessiin. Kotona odottaisi muistikortin tyhjennys, rajaus ja tiedostojen nimeäminen ja korjailua. Hetkestä tulisi työtä. Joten tein jotain sellaista, mikä olisi saanut nuoremman itseni pudottamaan leukansa: laskin kameran alas. Annoin sen pisaran olla. Seurailin vain, miten valo muuttui, ja hengitin suopursun tuoksua.

Istahdin kannolle ja kaivoin taskustani kynänpätkän ja vanhan kauppalistan. kirjoitin kolme lyhyttä riviä, jotka sanoivat kaiken oleellisen tästä suuresta saalistusretkestä:

Kamera mukaan
-lähden luontoon kuvaamaan
Palaan kuvitta!

Kotiin palatessani vaimo katsoi eteisessä kaulassani roikkuvaa laitetta, jossa oli edelleen silikoninen linssinsuojus visusti paikallaan. ”No, tuliko kuvia?” hän kysyi. ”Parasta mahdollista”, vastasin ja ripustin kameran naulaan. ”Ei yhtään poistettavaa tiedostoa.”

Sillä kaikkein kaunein kuva on se, jota ei koskaan otettu. Se ei haalistu, se ei kohise suurellakaan ISO-arvolla, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että ”hyvä, mutta horisontti on vinossa”. Se säilyy täydellisenä juuri siellä, missä sen kuuluukin olla LUONNOSSA – jossain sydänalan ja verkkokalvon välimaastossa.