Hetken haiku bitteinä
Kesäkuun 27. päivä 2026 häämöttää loppuaan, ja Jyväskylän ylle laskeutuu se lempeä, hitaasti hämärtyvä valo, jonka vain keskisuomalainen kesäilta osaa maalata. Palokan suunnalla on hiljaista. 81-vuotias bloggaaja istuu työpöytänsä ääressä, jossa tietokoneen ruutu loistaa pehmeästi. Työpöydän kulmalla lepää uskollinen matkakumppani: vuonna 2007 hankittu Nikon D300. Sen rungon kulmista on maali kulunut paljaalle metallille, merkkinä tuhansista ja taas tuhansista laukaisuista. Kameraan on kiinnitetty tukeva, mekaanisesti naksahtava AF 35-70mm zoom-objektiivi – optiikka joka näki päivänvalon jo vuonna 1986, samana vuonna kun olin parhaassa keski-iässä.
Moni nykypäivän kuvaaja kantaa taskussaan tekoälyllä ja kymmenillä megapikseleillä varustettua älypuhelinta, joka korjailee virheet jo ennen kuin kuvaaja ehti edes ajatella. Mutta minä pidän kiinni omasta tyylistäni. Minulle valokuva ei ole teknistä täydellisyyttä tai siloteltua pintaa.
"Valokuva on hetken haiku runo, bittien muodossa", ajattelen ja hymyilen itsekseni.
Avaan Sulkakynä ja Kamera
Naputtelen blogipäivityksensä tekstikenttään päivän ajatuksen:
"Muutama kuva päivässä pitää minut kiinni tapahtuvassa."
Nojaan taaksepäin tuolissa ja katson ottamaani kuvaa. Se oli rosoinen, siinä on digitaalista kohinaa, eikä se olisi voittanut yhtäkään modernia kiiltokuva kilpailua. Mutta se on aito. Se oli juuri sellainen kuin itsekin: ajan patinoima, rehellinen ja omassa rauhassaan elävä.
Muistan sitaatin, jonka olen hiljattain poiminut jostain kirjan lehdeltä, ja päätän blogikirjoituksen siihen. Se sopi niin täydellisesti sekä tähän vanhaan Nikoniin, kuvaustyyliini että yli kahdeksankymmenen vuoden mittaiseen elämänkokemukseen:
"Ole oma itsesi; kaikki muut ovat jo varattuja." – Oscar Wilde
Nyt painoin Julkaise-painiketta. Bittien muodossa oleva haiku lentää maailmalle Jyväskylän illasta, uniikkina, omaperäisenä, täysin omana itsenään.
Kommentit