Kun elektroni tuli taloon

Olen tässä viime aikoina katsellut kotia uusin, hieman epäluuloisen silmin, ja täytyy sanoa: meidät on vallattu. Ennen vanhaan nurkissa saattoi rapistella korkeintaan sokeritoukka tai rehellinen, maalais sieluinen kotisirkka, mutta nyt on toisin. Ennen olivat syöpäläiset, nyt on elektroni. Ja uskokaa tai älkää, elektroni on huomattavasti vaikeampi hätistää takaisin ulkoruokintaan kuin yksikään torakka.

Olohuonetta hallitsee televisio, joka on salakavalasti kasvanut miltei koko seinän kokoiseksi, ja hifi-stereot huutavat parhaimmillaankin kuin huutokauppakeisari. Siinä missä ennen kuunneltiin korva tarkkana naapurin emännän uusimpia juoruja, nyt talossa kuunnellaan mikroprosessorien tasaista huminaa. Jopa se vanha kunnon digitaalikello on alkanut puhua – ilmeisesti jokin mikrosiru on vihdoin antanut sille suunvuoron, eikä loppua näy.

Mutta keittiö se vasta pelottava paikka onkin. Siellä seisoo se entinen viileäkaappi, nykyinen automaatti toteemi, hohtavan valkea puku yllään. Sillä on kuulemma nykyään tietokoneen sielu. Se tarkkailee minua eleettömästi valkoisen emalinsa takaa ja tietää luultavasti jo minuuttia ennen minua, milloin maito on vaihtumassa happamaksi.

Ja sitten meillä on tämä kuuluisa ?laatikko. Se on se salaperäinen kone, jolle meiltä odotetaan hartaita toiveita ja kysymyksiä aamusta iltaan: mitä tänään syödään, paljonko on tuleva veroprosentti ja kuinka syvällä loppujen lopuksi olemme tässä kansallisessa valtion velkasuossa. Tuo laatikko tietää kaiken. Sen muistikapasiteettia voisi verrata vanhan kansan Eevan muistiin – se muistaa jokaisen pienenkin synnin ja jokaisen päivällispöytään sopivan ruokalajin vuosien takaa. On se kieltämättä kumma, että tekoäly tuntee minun velkani paremmin kuin minä itse, mutta kai se on sitä paljon puhuttua ”generatiivista” kehitystä, josta asiantuntijat niin kovasti intoilevat.

Tekniset asiantuntijat ovat tosiaan päässeet pitkälle, ehkä vähän liiankin. Ennen puhelimeen koskettiin vain silloin, kun oli painavaa asiaa, mutta nyt kaikenmaailman digitaalipelit, kalkulaattorit ja whatsapit valtaavat röyhkeästi paikat vierestämme sohvalta. Me elämme keskellä näkymätöntä koodia ja sielullisia kodinkoneita. Isännän paikka nojatuolissa alkaa olla uhattuna.

Ehkä minäkin tästä vielä totun tähän uuteen, digitaaliseen päivään. Mutta jos tuo keittiön valkea toteemi alkaa huomautella minulle liikaa tulevista hellejaksoista, saatan vakavasti harkita lopullista paluuta perinteiseen sulkakynään. Se on hiljaa, tekee siistiä jälkeä eikä ainakaan väitä vastaan.

Kirjoittanut: Pakinoiva tarkkailija